Seinäjoen asutushistoriaa 1500-luvulta 1800-luvulle

Seinäjoen asutushistoriaa 1500-luvulta 1800-luvulle (katkelma Juhani Heikkilän artikkelista)

Pysyvä asutus Suomessa on monilla alueilla verrattain nuorta. Etelä-Pohjanmaallakin pysyvä maanviljelykseen perustuva asutus alkoi syntyä syvemmälle sisämaahan vasta 1000-luvun ensimmäisinä vuosisatoina. Joet toimivat tärkeimpinä kulkureitteinä, ja lähellä jokea maa oli hedelmällisempää, joten uudisasukkaat raivasivat peltonsa pääsääntöisesti näiden varsiin. Suurempien jokien laaksot olivat ensimmäisen asutuksen kohteina, ja myöhemmin raivaajat lähtivät etenemään sivujokia myöten. Myös Kyrönjoen sivuhaaran Seinäjoen asutus alkoi muodostua myöhemmässä vaiheessa. Artikkelissa tarkastellaan tämän joen varteen muodostunutta asutusta nykyisen Seinäjoen kaupungin alueella. Seinäjoen kaupunki - aikaisemmin Ilmajoen pitäjään kuulunut kylä - sijaitsee joen alapäässä, niin että kaupungin raja kulkee pienen matkaa Kyrönjokea pitkin. Tälle alueelle asutus myös muodostui Seinäjoen varrella ensimmäiseksi. Artikkeli kattaa ajan ensimmäisten talonpoikaisten talojen perustamisesta 1500-luvun alkupuolelta aina 1800-luvulle, jolloin kylä oli muodostunut asutukseltaan jo melko tiheäksi, ja 1700-luvun lopussa perustettu rautaruukki antoi oman leimansa aikaisemmin laajan Ilmajoen pitäjän yhtenä syrjäkylänä olleen pienyhteisön elämälle.

Ensimmäiset raivaajat joen varrella

Seinäjoki mainittiin Ilmajoen suurpitäjän maakirjoissa ensimmäisen kerran omana kylänään vuonna 1557. Verotettavia isäntiä oli tuolloin kolme: Martti Pentinpoika, Matti Juhonpoika ja Klemetti Pietarinpoika. Samat nimet on kirjattu Ilmajoen vuoden 1547 kymmenysluetteloon, joten yleisesti on päätelty, että Seinäjoen vanhin asutus on peräisin 1500-luvun alkupuoliskolta, tuskin kuitenkaan aivan vuosisadan alusta. Ensin mainitun talon isäntä Martti Pentinpoika lienee ollut naapurikylän Peltoniemen talon poika. Martin isä Pentti hallitsi Peltoniemeä vielä 1530-luvulla. Sukulaisuussuhteen voi päätellä siitä, että vuoden 1665 maakirjaan Martti on merkitty kahden muun Pentinpojan kanssa Peltoniemen kylän asukkaaksi, vaikka todellinen asuinpaikka lienee ollut Seinäjoki. On todennäköistä, että Martti Pentinpoika perusti tilan Seinäjoelle samaan aikaan 1530-luvulla tai 1540-luvun alussa, jolloin Peltoniemen vanha isäntä kuoli ja talo jaettiin kahtia kahden pojan, Matin ja Pentin, kesken. Seuraamalla verokirjoista talon vaiheita voi päätellä, että Martti Pentinpoika oli Marttilan talon ensimmäinen isäntä. Nimensä talo sai siis perustajansa mukaan. Kaksi muuta vuoden 1557 maakirjassa mainittua taloa olivat melko varmasti Jouppi ja Uppa. Edellinen on perimätiedon mukaan kylän vanhin talo, jota tukee sekin, että se jaettiin taloista ensimmäisenä kahtia vuoden 1570 vaiheilla, jolloin Klemetti Pietarinpojan tilalle tulivat hänen poikansa Erkki ja Jaakko Klemetinpojat, joista jälkimmäisen tilaa on alettu sanoa Jouppilaksi Erkin jäädessä Joupin isännäksi.

Maakirjan merkinnät Seinäjoen kylän viljelysaloista vuonna 1557 olivat seuraavat:

    punnanalaa karpionalaa  nykymitoissa / ha
Marttila Martti Pentinpoika  2   n. 2,1 ha
Uppa  Matti Juhonpoika  3 2 n. 3,3 ha
Jouppi Klemetti Pietarinpoika 2 3 n. 2,4 ha


Seinäjoen taloilla näytti olleen viljelysmaata yhteensä vajaat kahdeksan hehtaaria, keskimäärin reilut 2 ½ hehtaaria tilaa kohti. Tämä oli Ilmajoen suurpitäjän keskitasoa, mutta uudisasutusalueista harvaanasutulla Seinäjoella oli keskimääräisesti suurimmat peltoalat. Muissa pitäjissä taloilla oli monesti huomattavasti pienemmät viljelysalat. Seinäjoen talot olivat siis alusta lähtien suhteellisen vakavaraisia. Täytyy muistaa, että tuohon aikaan, kuten vielä paljon myöhemminkin, oli voimassa kaksivuoroviljely, joten viljelyksessä oli vuotuisesti vain puolet pelloista.

Nelitaloisena Seinäjoki säilyi seuraavat sata vuotta. 1500-luvun uudisasutusaalto toi Seinäjoen varteen pysyvän asutuksen, mutta syrjäinen sijainti säästi suuremmalta asutuksen leviämiseltä, ja ankeat ajat pitivät huolen, ettei kylän oma väestö liiemmin lisääntynyt. 1600-luvun alkupuolella Seinäjoen kylään nousi verokirjojen mukaan uusia taloja, mutta todellisuudessa nämä oli perustettu joen yläjuoksulle, nykyisen Peräseinäjoen alueelle. Peräseinäjoki erotettiin verotuksellisesti omaksi kyläkseen vasta 1700-luvun lopulla.

Kovia aikoja

Seinäjoen viljelyspinta-alan lisääntymisestä 1600-luvulla ei ole tietoja. Ilmajoen rintakylien viljelysala lisääntyi vuosisadan kuluessa noin kolmanneksella. Seinäjoella voi arvella tapahtuneen samansuuntaista kasvua, koska aikaisemmatkin olot vastasivat rintakylien kehitystä. 1600-luvun myötä yleistyvä kaskeaminen ja kydönpoltto lisäsivät myös osaltaan viljelysten määrää. Seinäjokelaiset tuntuvatkin jo varhain olleen innokkaita kyseisissä harrastuksissa.

Kaksi otosta veroluetteloista antavat 1600-luvun oloista seuraavan kuvan. Kymmenysluetteloiden mukaan taloja verotettiin vuosina 1607 ja 1652 tähän tapaan:

  v. 1607   v. 1652  
  Ruista Ohraa/tynnyriä Ruista Ohraa/tynnyriä
Marttila 4 4 4 3
Uppa 1 1/2 4 2
Jouppi 4 4 5 3
Jouppila 4 2 4 3


Veromäärissä ei suurta muutosta tapahtunut. Vuoden 1606 kymmenysluettelossa Uppa mainittiin autioksi eli veronmaksukyvyttömäksi, ja vuonna 1607 sille on määrätty neljä kertaa pienempi vero kuin muille taloille. Talo lienee tuolloin ollut nuijasodan ja katovuosien jäljiltä heikossa kunnossa. Muut talot näyttivät tällä otoksella olleen melko vakavaraisia Joupin ja Marttilan maksaessa suurimpia veroja.

Seinäjoki oli syrjässä varsinaisista nuijasodan (v. 1596-97) taistelupaikoista, mutta tuhoisia sodan vaikutukset kuitenkin tällekin kylälle olivat. Lehmäluku oli pudonnut esitettyjen tietojen mukaan vuoden 1570 33:sta vuoden 1599 laskennassa yhdeksään, samoin kuin verotettavien "nokkien" eli ihmisten luku 29:stä yhdeksään. Vielä vuonna 1616 kahdessa Seinäjoen talossa oli vain leski ja piika, ja talot mainitaan perin köyhiksi. Nuijasota ei silti välttämättä ollut yksin syynä ankeuteen, vaan lisänsä toivat maanviljelyksellisesti huonot vuodet.
Katovuodet olivat 1600-luvulla yleisiä. Normaalivuosina Seinäjoen asukkaat tulivat hyvin toimeen viljelyksillään, mutta kovina hallavuosina tuhot saattoivat olla suuret. Nuijasodasta toipuvaa maakuntaa kohtasi heti 1600-luvun alussa monta katovuotta peräkkäin. Vuotta 1601 kutsutaan "suureksi olkivuodeksi" suuren hävityksensä vuoksi. Olkia käytettiin tällöin yleisesti ravinnoksi. Myös kaksi seuraavaa vuotta olivat vielä monin paikoin lähes täydellisiä katovuosia. Vuonna 1620 Seinäjoen ja Peräseinäjoen seitsemästä talosta kaksi menetti koko satonsa, yksi kolme neljäsosaa ja neljä taloa puolet sadostaan. 1630-luvun alkupuoli oli kaikkein ankarimpia katoaikoja: halla liikkui eteläpohjalaistenkin pelloilla melkein joka vuosi, joten kruunu joutui järjestämään viljakuljetuksia Liivin- ja Inkerinmaalta. Vuonna 1641 suurpitäjän kirkkoherra Jaakko Peldan kirjoitti, kuinka koko Ilmajoen pitäjää oli kohdannut "valitettavasti suuri syntienrangaistus siten, että Jumala luonnottomalla märkyydellä ja sen jälkeen sattuneella kovalla pakkasella turmeli kaiken viljan". Seuraavan vuoden syksyllä ilmajokelaiset ja lapualaiset valittivat taas hätäänsä pyytäen verojaan anteeksi. Seinäjoki oli mukana eniten kärsineissä alueissa, joten se ei tuona aikana suorittanut verokymmenyksiään lainkaan. Katovuosia ilmeni ajoittain läpi koko vuosisadan. Kovista vuosista seurasi ankara köyhyys. Suurista kuolonvuosista 1695-96 Seinäjoki sen sijaan ilmeisesti selvisi muita kyliä vähemmällä. Koko pitäjässä henkikirjoitettujen luku väheni tuolloin noin 14, 5 prosenttia, mutta Seinäjoen ja toisen Ilmajoen kylän Peuralan henkikirjoitettu väestö jopa lisääntyi. Syynä tähän saattoi olla onnekkaamman sadon lisäksi tänä aikana käynnissä ollut uudisasutus.

Voimakas uudisasutus 1600-luvun loppupuolelta lähtien

Seinäjoki sai pitkästä aikaa uudisraivaajan, kun Ilmajoen Röyskölän kylästä kotoisin ollut Sipi Yrjönpoika anoi vuoden 1670 talvikäräjillä lupaa perustaa Hallinmaan eli Hallilan uudistalon ennestään asumattomalle metsän vallassa olevalle paikalle. Hankkeesta ei katsottu olevan kenellekään haittaa, joten lupa annettiin. Talo kuitenkin autioitui myöhemmin. Upan talo oli ehtinyt ottaa pellot käyttöönsä, kun Risto Ristonpoika, tällä välin joen vastarannalle perustetun Huhtalan talon poika, anoi vuoden 1705 talvikäräjillä lupaa "ryhtyä jatkamaan Hallilan uudistaloa". Upan isäntä luonnollisesti vastusti hanketta, mutta Risto sai kuitenkin tilan haltuunsa.

Vuoden 1692 käräjillä oli esillä tapaus, jossa Klemetti ja Matti Matinpojat, ilmeisesti Marttilan poikia, häiritsivät uudisraivauksellaan ympäristössä olevia taloja. Päällekantajat väittivät aluetta tarvittavan pitäjän hirsimetsäksi, joten uudisraivaus ei ollut heidän mukaansa mahdollista. Kysymyksessä oli Niemistönmaan alue Seinäjoen ja Kyrönjoen välissä, jonne veljekset olivat kruunulta lupaa kysymättä perustaneet Niemistön uudistilan. Itsepäisyydellään raivaajat saivat pitää talonsa, ja seuraavalle vuosisadalle edettäessä talo oli jo vakiintunut muiden joukkoon.

Vanhoista taloista joen yläjuoksulle päin, Hallilan vastarannalle, anoi Risto Tanelinpoika jo mainitun Huhtalan uudistilan perustamislupaa vuonna 1699. Joupin isäntä ilmoitti tämän olevan hänelle haitaksi, mutta oikeus antoi silti luvan. Joupin isännän valituksessa saattoi olla takana se, että hänen vävynsä Matti Jaakonpoika oli vuonna 1694 saanut luvan Myllymäen uudistilalle Jouppilan ja Huhtalan väliin. Matti Jaakonpoika jätti pian tilansa ja lähti sotamieheksi, ja Martti Matinpoika otti tilan hallintaansa vuonna 1711.

Niemistönmaa sai pian lisää raivaajia, kun renkimies Erkki Klemetinpoika anoi vuonna 1705 lupaa uudistilalleen Niemistön itäpuolelle. Hän sai luvan Mäenpään perustamiselle. Seuraavana vuonna anoivat samalle alueelle uudisraivauslupaa veljekset Heikki ja Tuomas Knuutinpojat. Ensimmäisen tilaa alettiin kutsua Heikkiläksi ja jälkimmäisen Katilaksi. Katila autioitui isonvihan aikana, ja vuonna 1721 se sai uudisasukkaakseen Antti Matinpojan Ilmajoen Kirkonkylästä. Näin perustettiin Seinäjoen kylään lyhyessä ajassa runsaasti uusia taloja. Kun vielä Marttila jaettiin vuonna 1694 kahtia Ala-Marttilaksi ja "Backariksi" eli Yli-Marttilaksi, oli verotettavien tilojen luku noussut huimasti.

Vuoden 1706 maakirjaan merkittiin seuraavat Seinäjoen isännät manttaaleineen ja määrättyine veroineen:

  Veromanttaali
Tuomas Jouppi 1
Sipi Marttila 1/2
Sipi Backari 1/2
Jaakko Jouppila 3/4
Matti Uppa 1
Matti Myllymäki uudisasukas
Klemetti Huhtala 1/4

Lisäksi verosta vapautettujen uudisasukkaiden joukossa oli:
Klemetti Matinpoika Niemistö

Määrättyjen verojen suuruus seurasi talon manttaalia, suurimpia veronmaksajia olivat tuolloin siten kokonaisen manttaalin Jouppi ja Uppa, seuraavana Jouppila, ja Marttiloille oli määrätty puolet ensimmäisten talojen verosta. Huhtalaa verotettiin 1/4 manttaalin suuruudella, ja pienin summa perittiin uudistilaksi merkityltä Myllymäeltä. Niemistö oli jostain syystä vapautettu verosta, vaikka se oli jo ennen Huhtalaa ja Myllymäkeä perustettu. Hallilan uusi asuttaminen ei ollut vielä ehtinyt verotukseen mukaan, ja Mäenpää, Heikkilä sekä Katila olivat tällöin vasta suunnitteilla.

URN:NBN:fi-fe20041524

Seinäjoen asutushistoriaa 1500-luvulta 1800-luvulle