Nikolai ja Fränkki - Kanadan kaivoksen mainarit
Kuva 1. Nikolai Paloniemi jälleen kotona Kauhavalla kymmenkunta
vuotta Kanadan-matkan jälkeen. Haastattelussa hän kertoo omista
kokemuksistaan mainarina ja siirtolaisena sekä tarinoi mainiosta Copper
Cliffin kaivoksen kapteenista, joka oli kotoisin Kauhavalta, Varvaan
kylästä.
Nikolai Paloniemi astui laivaan Hangossa vuonna 1924, matkusti yli Atlantin Kanadaan ja laskeutui Copper Cliffin kaivokseen. Muistiin jäi monta tarinaa, päällimmäisinä omat kokemuksensa työpaikastaan syvällä maan alla. Kerran hän kertoi myös Kauhavan Fränkistä ja aloitti siitä Fränkin silkkisestä paidasta.
Fränkki laitteli farmillaan vesijohtoa 10 taalan silkkipaita yllään, mutta oli kauhiasti piennyt sen, kuvaili Nikolai Paloniemi tilannetta. Mun tuli sitä sääli, jotta voi kun ootta paitanna niin pahaksi laittanu, ettei siitä enää koriaa saa. Siihen Fränkki: "Kyllä mulla näitä on!" Mutta Fränkin misis seisoo siinä vierellä ja sanoo sen olevan miehen ainoan. Fränkki vaikeni, koitti vaan mustalla kädellään sivellä pikisen paitansa rintaa. Hetken päästä hän, hommissaan menestynyt mies kysyy, pitääkö heidän tosiaan vielä Kanaataskin tarkasti varjella vanhoja paitoja, ja molempia alkoi asia jo naurattaa.
Fränkki oli nuorna miesnä ollut Amerikan puolellakin ja tullut aikanaan Copper Cliffin Kreiton (Creighton) mainin kautta meidän kaivannolle, jossa oli noussut tavallisesta kiuhtiäijästä kaivoksen kapteeniksi, kuvaili Nikolai ja sanoi vasta insnöörin olleen mainis kapteenia suuremman herran.
Fransu oli miehen oikea nimi, kielisten kesken Fränkki. Se oli lähtöisin Varvaan Torpanmäestä, Antinmäeksikö sitä paikkaa sanoovat. Sukunimeänsä en tiedä.
Ennen aiheuttamaansa suurta kohua hän oli ollut tuntematon Copperin mainari, kertoi Nikolai Paloniemi. Mutta yht'äkkiä tämä mies tekee kaivoksen historiaa ja hänestä tulee se Kauhavan Fränkki, josta puhuttiin. Ura lähtee nousuun, ja vakanssi vaihtuu.
Se oli sellainen juttu, muistelee Nikolai, että herrat olivat autollaan menossa maksamaan miehille tilejä. Maini oli suuri ja rahaa paljon. Heiltä rahalaukku kuitenkin katosi matkalla, oli pudonnut maantielle. Työvuoroltaan palaamassa ollut Fränkki löysi sen, näki, mistä oli kysymys ja sananmukaisesti juoksi laukun omistajilleen takaisin. Se oli suuri tapaus, ja päälliköt ihmettelemään reilua tekoa ja miestä. Satojen miesten palkkataalojen hukkaaminen olisi ollut katastrofi ja lopun alku jokaiselle heistä!
Copper Cliff, maailman "nikkelipääkaupunki", on kuulu
alueensa nikkeli- ja kuparivaroista ja on tarjonnut leipäpuun
tuhansille suomalaisille. Kanadalainen kaivosyhtiö INCO toimii siellä,
sama, joka aikanaan tuotti toimiluvan turvin nikkeliä myös Suomen
Petsamossa. (Kanadansuomalaisten historia/1975)
Nikolai Paloniemi kertoi:
Copper Cliffin maini, se meidän oma, oli yli 200 metriä syvä. Sieltä
pohjalta, ensimmäiseltä leveliltä kuilua pitkin katsoi kuin
pyssynpiipusta ylös taivaalle. Aamuin miehiä täynnä oleva kori ampui
paksut kannatinkaapelit kirskuen kohtisuoraan alas sinne kuilun
syvyyteen ja päivän puurtajat alkoivat raudoitetuissa saappaissaan
astella työmailleen ja katosivat eri suuntiin meneviin käytäviin.
Tikkaat menivät kuilun seinää myöten ylös asti. Pakkokin oli
mennä. Jos sähkö katos ja valot sammuivat, me oltais jääty kaikki
sinne mainin pimeyteen. Tikkaissa oli viidenkymmenen metrin välein
uloke, kuin lavittan pohja. Siinä sai raajaansa huiloottaa. Yhtä
mittaa ei jaksanut 700:ää jalkaa ylös kiivetä.
Tikkaita ja niillä kapuamista en peljännyt enkä mainis muutenkaan. En yhtään, muisteli Nikolai. Siellä syvällä toopattiin (se on kaivosmiesten fingelskaa), porattiin driftejä eli tunneleita. Kalliosta lohkesi monenkokoista kiveä ja lohkaretta, jotka suistettiin syytistä, aukosta jos mahtuivat alhaalla odottavaan kaaraan ja siirrettiin edelleen.
Eräällä kaivoksen levelillä eli tasanteella minäkin yhtenä puskin tuota tavaraa eteenpäin isolla, kolmen tonnin kaaralla, kiskoilla kulkevalla kaivosvaunulla.
Kun kysyin toista hommaa, panivatkin justhin tuohon pahaan paikkaan eli syytin ampujaksi räjäyttämään pienemmiksi siilon pohjan nieluun juuttuneita kiviä, jotta nekin liukuisivat alas. Olin siinä työssä pitkään, vaikka aika riskaapeli souvi se oli. Kivipölyn ja räiskeen keskellä, vajoavien kivien päällä sai kattoa, ettei itsekin niitten mukana lovahtanut palasina syytistä alas ja jatkanut matkaansa tryskiin, murskaimeen vietäväksi.
Siitä virasta siirryin pois. Kavereitten mielestä se oli ollut kaivoksen pelottavin paikka.
Jos ja jos... Muistan erään tapahtuman maantieltä, mainin läheltä. Olin juuri tullut maahan, kun sattumalta tapasin Fränkin. Se heti kyselemään, mistä minä oon, kuka minä oon. Seliitin Kauhavalta olevani minäkin ja tuumineeni, että jos Kauhavan Fränkki olis vielä mainin kapteenina, minäkin pääsisin heti töihin. "Ei muuta kun tulla!" oli vastaus.
Pääsin minä sinne kumminkin, mutta alussa ei varsinkaan kieletön, maan kieltä taitamaton, voinut jopiansa valita. "Olis sun pitäny ennemmin, jo Fränkin aikaan tulla", sanoi Hernesmaan Konstakin, lehtimäkeläinen. Jos olisit tullut...
Alkutaipaleensa vieraassa maassa oli jokaisen laillansa käytävä, päätteli Nikolai Paloniemi ja sanoi tekevän miehen aina tulleen huomatuksi. Rohkeutta vaati miehiltä lähtö Amerikkaan vielä 8090 vuotta sitten, mutta maailmaa nähneinä he palasivat sen ajan hiljaisiin kotikyliinsä. Tuota matkaa on nykypäivästä käsin vaikea edes kuvitella. Aika oli niin toisenlainen. Monien perheiden perinteessä kerrotaan oman suvun Amerikan-kävijöistä, ja me tämän päivän seniori-ikäiset olemme voineet vielä heiltä itseltään kuulla matkan vaiheista ja saada hieman heidän elämyksiään ja kokemuksiaan sitä kautta omaksemme.
Kuva2. Mainarit menossa maan uumeniin, syvän
kaivoksen tunneleihin, työsaappaissaan ja lunssipakit eli eväslaukut
mukanaan. Kaivostyö oli vaarallista, mutta paremmat palkat
houkuttelivat. Kuva on Porcupinen kaivokselta, Ontario 1928. Se on
julkaistu teoksessa Terveisiä Ruusa-tädiltä/Kanadan suomalaisten
ensimmäinen sukupolvi, Suomalaisen kirjallisuuden seura 1984. Kuva
julkaistaan kustantajan luvalla.
Kuva 3. Tammikuun 12. päivänä vuonna 1924 kiipeää
kauhavalainen nuori mies Nikolai Paloniemi Baltic-nimisen höyryaluksen
kannelle Hangon satamassa ja aloittaa Amerikan-matkansa ensin kohden
Hullin kaupunkia Englannissa ja jatkaa länsirannikolta Liverpoolista
Metagama-valtamerilaivalla (kuvassa) yli Atlantin Kanadaan, St. Johnin
satamaan New Brunswickin osavaltiossa. Koko matka kesti silloin 2
viikkoa ja sen hinta oli 3900 markkaa. Kuva julkaistaan
Siirtolaisinstituutin luvalla.
Nikolai Paloniemi (18931972), talon poika Kauhavan Pölkyn
kylästä, lähti kolmekymppisenä mainariksi Kanadaan. Kohta maahan
tultuaan oli hän hakeutunut Suppurin (Sudburyn) kaivosseudun
suomalaisten seuratoimintaan. Seurojen eräänä päämääränä oli
keskinäisen yhteisvastuun herättäminen ja elämisen laadun
parantaminen harrastustoiminnan kautta. Kielikokeenkin hän oli
läpäissyt hyvällä tuloksella kosittuaan Alastaron pojalle
toiskielisen misiksen. Kyllä sellaiset näytteet kelpasivat!
Kerran hän kertoi osallistuneensa laulukilpailuunkin: "Kun yks
kaverini oli vuorollaan käynyt laulamassa härmäläisestä
junkkarista, Anssin Jukasta, astuin minäkin lavalle ja rallatin laulun
Mäkelän muorin vasikasta, joka juhannusyönä oli pudonnut prunniin
ja sain palkinnon!" Oltiin mukana, joskus jopa tapahtumien
keskellä.
-----
Nikolai Paloniemi asui perheineen kymmeniä vuosia valkoisessa talossaan Kauhavan Rengossa, meidän naapurinamme ja kävi meillä usein tarinoimassa. Edellä oleva haastattelu on tehty elokuussa vuonna 1969 eli 37 vuotta sitten. Nauhoitin myös sen silloisella magnetofonilla, kelanauhurilla. Nykytekniikalla ja Kimmo Aholan taidoilla nauhan sisältö pystyttiin joku aika sitten siirtämään CD-levylle. Noinkin kauan sitten tehdyn äänitteen kuunteleminen oli kieltämättä aika mielenkiintoinen juttu.
Lokakuussa vuonna 2006
Jussi Tuuri
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Kauhavan Joulu -lehdessä 2006, s.
66-68.
URN:NBN:fi-fe200801171026