Kimrööki - eräs vanha maanviljelyksen sivuelinkeino
Kimrööki eli nokimusta oli ensimmäisiä väripigmenttejä joita
ihminen on keksinyt, sillä muinaiset egyptiläiset olivat jo
kirjoittaneet papyrukselle nokimusteella. Uudempi käyttö mm.
maaliaineiden osana teki siitä tärkeän kauppatavaran. Kimröökin
valmistus oli ensiksi kehittynyt Etelä-Pohjanmaalla tervanpolton
yhteydessä, vaikka sitä voitiin tehdä useista hitaasti palavista
aineista kuten tuohesta ja vaikka koivuhiilestä. Mutta paras kimrööki
entisaikaan saatiin tervasta. Kimröökiä valmistettiin aina
1860-luvulle asti erityisissä ladoissa, joissa tervaa poltettiin
pienissä saviastioissa. Yleensä voidaan kimröökin valmistusta
pitää hyvin yksinkertaisena toimena, mutta samalla vaarallisena,
sillä koko lato paloi helposti.
Oulun läänin talouden seura rohkaisi vuonna 1853 viljelijöitä
lisäansion saamiseksi seuraavanlaisiin toimiin, kuten potaskan
keittämiseen ja puhdistamiseen, pihkan kokoamiseen ja tervanoen eli
kimröökin polttamiseen.
Noen-poltto Peräseinäjoella
Seinäjoen Sanomissa oli aiheesta 22.3.1929 A.K. Myllärin kirjoitus:
"Entiseen aikaan, jolloin ei ollut paljon tehdaslaitoksia
maassamme, oli kotiteollisuudella varsin suuri merkitys. Silloin ei
kotona valmistettu ainoastaan taloudessa tarvittavia tavaroita, vaan
valmistettiin niitä myytäväksi, joten monesti taloudessa tarvittavat
rahat juuri saatiin tällä tavalla. Yksi tällainen kotiteollisuuden
haara oli noen eli kimröökin poltto, jota muutamissa paikoissa
pitäjäämme harjoitettiin viime sataluvun alkupuoliskolla.
Kukoistavimmillaan se lieneekin ollut 1850-1860 välisenä aikana,
jolloin se muutamissa taloissa oli yksi tavallisia talvitöitä.
Noenpolttolaitoksia eli nokilatoja on pitäjässämme ollut neljä,
nimittäin: Myllärissä, Topparissa, Pöytäkankaassa ja Kalakoskella.
Koska varmaankin nuoremmille lukijoille on tietämätön minkälainen
noenpolttolaitos eli nokilato oli, niin koetan tässä tehdä siitä
vähän selvää. Myllärissä ollut nokilato, joka on ollut nykyisen
Juho Myllärin saunan paikoilla, on ollut rakennukseltaan kuten
tavallinen lato, jonka perässä oli kaksi osaa, sekä käytävä
välissä. Nämä osastot olivat neliösylen suuruiset kumpikin joissa
katto oli laudoista ja lattia savesta. Seinät näissä osastoissa
olivat alhaalta laudoista, ja ylhäältä säkkikankaasta.
Noen polttaminen tapahtui siten, että savesta tehtyihin kuppeihin
pantiin tervaa, joka sytytettiin palamaan ja pistettiin seinässä
olevasta aukosta sisään polttokoppiin, jossa tällaisia kuppeja
saattoi palaa useita yhtä aikaa. Kun terva loppui kupista, niin pantiin
uutta; ja sitä menettelyä jatkettiin kunnes terva loppui tai arveltiin
nokea olevan kylliksi. Nyt kopisteltiin kangas-seinät ja koottiin noki
sitä varten valmistettuihin tynnyreihin kaupaksi vietäväksi. Noki
syntyi tervan palamisessa syntyneestä savusta.
Noeksi poltettiin pääasiassa n.k. mustaa tervaa, josta ei muuten
myymällä saanut hintaa, mutta noen polttoon oli sitä parempaa.
Yhdestä tynnyristä mustaa tervaa voitiin väliin saada satakin
tynnyriä - kahden kapan vetoisia - nokea.
Tynnyrit, joihin noki pantiin, olivat noin 2 kapan vetoisia ja muuten
samannäköisiä kun nykyään nuuskatynnyrit, mutta nokitynnyrit olivat
suorilla kimmillä. Mitä vähemmälle noen poltto alkoi käydä, sitä
mukaa pienennettiin tynnyreitä, joten ne siihen aikaan, kun noen poltto
alkoi jäädä pois, eivät enää olleet kahdenkaan litran vetoisia.
Tynnyrit valmistettiin talvisin puhdetöinä.
Tavallisin noen myyntipaikka oli Turku, jonne se vietiin, kun sitä oli
kokoontunut joitakin hevoskuormia. Tavallisesti noki myytiin
tynnyreittäin, mutta kun ei sattunut olemaan vähittäisostajia, niin
myytiin "tukuttain" jollekin kauppiaalle, mutta ne osasivat
pitää hinnat hyvin halpoina. Tavallisesti hinnat vaihtelivat 10
kopeekasta 35 kopeekkaan tynnyriltä."
Muistitiedon mukaan oli Emanuel Pöytäkangas eräällä Turun matkalla
ensikertaa nähnyt tulitikulla tulta sytytettävän. Tuon erikoisuuden
kotiintuominen aiheutti niin suuren kiusauksen, että oli ottanut omin
luvin neljä tulitikkua mukaansa. Hän oli loppuikänsä katunut tätä
"varkautta".
Nokiuunit käyttöön
Nokiuunit oli kehitelty 1860-luvun puolivälissä. Niissä poltettiin puuta sekä pien ja hartsin valmistuksesta kertynyttä jätettä. Nokiuunin rakentamisesta oli 1865 lehdissä julkaistu neuvoja.
Suunnittelija on jäänyt historian hämärään. " -
Rakennukseen, jonka pituus on n. 8 syltä (14-15 metriä), leveys 6
syltä (n. 10 metriä) ja korkeus harjahirteen 23 jalkaa ( n. 6,8
metriä), tehdään uuni kahdessa osassa, nimittäin varsinainen uuni ja
n.k. kamari. Uuniin ja kamariin menee 10-12000 tiiltä.
a) on aukeama, 12 tuumaa leveä ja 3 tuumaa korkea, josta poltto-aineet
lykätään kaaritettuun lämmitys-kanavaan.
b) joka on 3 jalkaa leveä ja nousee 3 tuumaa paikkaan c josta taas
torvi d, vähän supistuen, alenee 3 tuumaa reikään e, jolla on 19
tuuman nelikulma ja juoksee kamariin H-H. Tämä kamari on 18 jalkaa
neliön muotoinen (5,3 m), 11 jalkaa (n.3,3 m) korkea, sisältä savettu
sekä varustettu tiheällä lankkusillalla ja välikatolla. Tässä
välikatossa on aukeama I, jonka yli kiinnitetään kolminurkkainen n.k.
säkki hyvin harvasta palttinasta, n. 11-12 jalkaa kiinnitettynä
harjahirteen.
fff) ovat luukkuja, jotka voidaan avata päivänvalon päästämiseksi
kamariin, g) on kamarin ovi, k) muurattu kuoppa, johon uunista vedetty
tuhka sysätään, II) muurattu pöytä, josta raaka-aineet lykätään
aukkoon, m) sija jossa polttaja istuu jalat pöydän alla.
Kun nyt raaka-aine, joka vähitellen lykätään uuniin, syttyy
palamaan, niin virtaa vahvan vedon johdosta suuri joukko savua kamarin
sisään, jossa se nousee "säkkiin". Sitä ajoittain
taputetaan pitkällä piiskalla, niin että noki eli kimrööki putoaa
kamarin lattialle, mistä se sitten korjataan joko joka päivä tai
kaksi kertaa viikossa . . . Kimröökin karaistus voidaan suorittaa
samassa huoneessa litteässä padassa tai rautapeltisessä laatikossa,
jossa sitä sytytettyä kimröökiä aika ajoin hämmennetään, siksi
kuin kellahtavaa savua ei enää siitä nouse . . . "
Lapualaiset saavuttivat hyvän maineen kimröökin valmistuksessa
1870-luvulla, koska he käyttivät edelleen tervaa. Monet maalarit
halusivat Lapuan kimröökiä parhaimpiin maalauksiinsa.
Kimrööki pakattiin kuusi- tai mäntytynnyreihin, joita oli kolmea eri
kokoa. Tynnyreitä tehtiin talvisin puhdetöinä ja ne olivat myös
monessa kylässä lisäansion tuojina torppareille, jotka saivat
muutaman pennin pytyltä.
Kimröökin valmistus vaati tekijältä tarkkuutta ja huolellisuutta,
mutta oli samalla tärkeä sivuelinkeino monessakin talossa. Sitten oli
vielä erikseen hevosmiehet, jotka yleensä kulkivat tuotteita
kaupittelemassa kaupunkeihin ja maakunnan
"kauppa-porvareille". Köyhimpinä vuosina, varsinkin sotien
aikana, kun hevoset olivat joutuneet rintamalle tai vihollisen
saaliiksi, jouduttiin härkiä käyttämään vetojuhtina.
Kimröökipajojen mestarit olivat yleensä sangen mustia, ja taitaisi
nykypäivän ihminen melkoisesti säikähtää, jos sellainen vastaan
tulisi.
Raimo Hieta
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä (Julkaisija: Pohjanmaan Historiallinen Seura) 2/2006.
Lähteet:
Aune ja Eino Liikalan haastattelu
Sanomalehdet
URN:NBN:fi-fe20072152