Kuinka potaskaa poltettiin ja puhdistettiin
Suomessa potaskan valmistus yleistyi vähitellen, kun ensimmäisiä
lasitehtaita alettiin perustaa maahamme 1600-luvun lopulta alkaen.
Pietarsaaren seuduilla talonpojat opettelivat potaskan tekemistä 1795
ja Pirttikylän Bergan lasitehdas aloitti samoihin aikoihin. Taidon
karttuessa Etelä-Pohjanmaalta myytiin jopa Someron Åvikin
lasitehtaalle 400 leiviskää (3400 kiloa) potaskaa talvella 1798-1799.
Kaikista kasviaineista löytyy lipeäinen suola-aine eli potaska
(kaliumkarbonaatti), jota on niissä enemmän tai vähemmän. Eniten
sitä on ruohoissa ja lehdissä, mutta myös eri lehtipuutkin kävivät
hyvin potaskan valmistukseen, kuten koivu, haapa ja paju. Havupuulajit
eivät soveltuneet tarkoitukseen niiden pihkaisuuden takia.
Havupuumetsät olivat Etelä-Pohjanmaalla huvenneet melkoisen tyystin
tervatalouden aikana, joten oli siinäkin mielessä löydettävä
tilalle muuta rinnakkaista elinkeinoa.
Puut poltetaan tuhkaksi
Polttaminen tapahtui monella eri tavalla, mutta yleisintä oli, että
tehtiin kovaan
savimaahan kuoppa. Siihen tuotiin sopivan pituisiksi
katkottuja puita, jotka sytytettiin ja niiden palaessa lisättiin puita
jatkuvasti. Kun tuhkaa kerääntyi runsaammin niin kuoppa tyhjennettiin
ja jatkettiin polttamista. Tässä oli ongelmana tuhkaan jäävät
hiilet, jotka olivat haitaksi jatkokäsittelyssä, joten niitä
jouduttiin polttamaan uudelleen. Polttamista haittasivat luonnon
olosuhteet, tuuli ja sade.
Kehittyneempi muoto oli sitten se, että puut poltettiin varta vasten
kivistä tehdyissä uuneissa. Kiviä ladottiin kolme kerrosta
päällekkäin ja päälle asetettiin joko isoja
laakakiviä tai tehtiin
päällys holvaamalla ja uuni oli molemmista päistä auki. Tällöin ei
oltu läheskään niin paljon säitten armoilla ja jonkun verran
pystyttiin palamista myös säätämään. Mitä hitaammin puut
paloivat, sitä parempaa tuhkaa saatiin, sillä liian kova kuumuus
poltti samalla lipeää pois tuhkasta. Tuhkaa vedettiin välillä uunin
päihin, ennen kuin uutta puuerää sytytettiin ja niiden palaessa
heitettiin aiempi tuhka takaisin
liekkeihin, joten siihen jäi
haitallista hiiltä vähemmän.
Näin saatu tuhka keitettiin itse tai kuljetettiin erityisille
potaskankeittäjille. Ja niin kuin toisinaan kaupantekoon, on tähänkin
liittynyt vilpillisyyttä, sillä keittäjille toimitettuun tuhkaan
jotkut sekoittivat hiekkaa ja muita maa-aineita. Niinpä potaskan
keittäjät arvioitsivat tuhkaa sen ulkonäöstä, jolloin laatua
tarkkailtiin juuri hiekan ja muiden epäpuhtauksien havaitsemiseksi,
sekä painosta: mitä painavampaa tuhka oli, sitä paremmin siinä oli
lipeää
Potaskan keittäminen tuhkasta
Ensin seulottiin tiheällä seulalla tuhka niin, että kaikki
epäpuhtaudet saatiin pois, kuten hiilet ja muut vieraat aineet. Hiili
erotettiin vielä sen jälkeen muusta seulotusta materiaalista siten,
että kaikki seulontamoska kaadettiin veteen, jolloin kivet ja hiekka
painuivat pohjalle. Pinnalle jäänyt hiili ym. oli palamiskelpoista,
joten se kuivattiin ja poltettiin uudelleen.
Seulottu tuhka laitettiin suureen laakeaan astiaan, jossa siihen
lapiolla sekoitettiin
kuumaa vettä, kunnes se kostui kokonaan. Tästä
se nostettiin suuriin liotusastioihin eli sammioihin, joissa halkaisija
oli 1-1,5 metriä ja korkeutta saman verran. Astian pohjalla
oli kraana
tai useasti se korvattiin puutapilla, josta juoksutettiin irronnut
lipeävesi pois. Lipeävesi kaadettiin uudestaan tuhkan läpi, että
siihen saatiin tarvittava voima. Toiminta
oli hyvin hidasta ja tätä
jatkettiin moneen kertaan. Sen jälkeen lipeävesi siirrettiin toisiin
astioihin, joissa lipeä (eli suolat) saivat laskeutua astian pohjalle
ja näin saatu uute oli keittokuntoista.
Keittämisen tarkoituksena oli veden poistaminen. Se tapahtui
pienemmissä oloissa isoissa rautapadoissa, mutta jos potaskan valmistus
oli suurimittaisempaa, niin keittoastiana käytettiin isoa rautapannua,
jossa oli matalat reunat. Silloin sen lämmittäminen ei vaatinut kovin
suurta puumäärää ja vesi haihtui nopeammin keitettäessä. Alussa,
kun seos oli vielä hyvin vetinen, sen alla pidettiin kovaa tulta, mutta
seoksen muuttuessa paksummaksi tulta vähennettiin samalla koko ajan
hämmentäen, ettei potaska palanut pohjaan ja mennyt pilalle. Tämä
höyryttäminen oli tehtävä mahdollisimman hyvin, ettei seokseen
jäänyt kosteutta, sillä seuraavassa kalsitusvaiheessa olisi siitä
kuumennettaessa valmista potaskaa juossut veden mukana pois. Vuoden 1867
keitto-ohjeissa määritellään raakapotaska värin mukaan, myös
määrätynlainen laatuluokitus: "paremmin ruskeankarvainen
näkö, siihen sekoittuneesta pihkasta, pikiöljystä eli väkimullan
(humus) haposta. Nämä paineen antavaiset aineet palavat raakaa
potaskaa tulistaessa (kalsinitessä), jonka kautta potaska saapi
punertavan, vihertävän, sinisen eli valkea-harmaan värin; punainen
väri tulee happo-raudasta, vihertävä ja sininen mangan-happoisesta
kalista, joka aina syntyy, koska raaka potaska sisältää
mangan-metallia ja tulistetaan ilman läsnäollessa."
Potaskan "tulistus" eli kalsuneeraaminen
Tavallisesti kalsuneerausuuni oli n. 3,6 m pitkä, 3 m leveä ja 1,8
m korkea, rakennettu hyvin poltetuista tiilistä. Sen sisällä oli 1,8
m pitkä ja 1,2 m leveä arina, joka oli
molemmista päistä
pyöristetty. Sivulla pitkittäin kulki tulipesä leveydeltään 45 cm
ja vastakkaisella puolella oli kaksi lyhyttä savupiippua, jotka olivat
vetopelleillä varustetut. Toisella pitkällä sivulla oli aukko, jonka
kautta raakapotaska luotiin uuniin ja valmis
potaska poistettiin. Aukko
oli varustettu rautaisilla ovilla.
Raakapotaskan kalsuneeraus tapahtui siten, että ensin uunia
lämmitettiin 5-6 tuntia tasaisesti. Sen jälkeen arinalle laitettiin
raakapotaska, joka oli rikottu kananmunan suuruisiksi palasiksi.
Suurimpiin uuneihin mahtui noin 300 naulaa (n. 130 kiloa) kerralla.
Ensin pidettiin kovaa tulta ja pian alkoi potaska kuohua. Sitä kesti
tunnin verran ja sitten se syttyi palamaan. Siitä tuli sanonta, että
se "tulistui". Syttyessä sen väri oli melkein mustaa.
Myöhemmässä vaiheessa se muuttui valkoiseksi ja mitä puhtaamman
valkoista
se oli, sitä parempilaatuista. Tässä kuumennusvaiheessa
potaskaa piti käännellä
jatkuvasti ja samalla sitä rikottiin
pienemmäksi. Sekoittamiseen käytettiin rautaista kuokannäköistä
kalsuneeraus-kuokkaa eli "klokkeroa".
Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan Rintakyliä ja larvamaita
potaskanteosta Kurikassa:
"Jo Viisas-Levu pani miehiä potaskamettähän ja merkitsi
kirjaansa 2.2.1824: Potaska mettäs
4 miestä 4 päivää ja 16.2.
potaska mettähän 4 miestä. Moni ukko meni potaskamettään,
kaatoi
kaikkein suurimpia koivunromettoja ja niin tavattomia haavanronttoja,
ettei
hakattaessa kirvesvarsi tahtonut ulettua, kynnet yrittivät
jäädä väliin ja oli lastu loppua.
Kaikki lyötiin yhtehen roviohon,
oksat ja rijot alle, keskelle kovat puut. Monta voorokautta
piti polttaa
nuotiota, ennen kuin vanhat rometot olivat tuhkana. Suuris pöntöös
tehtiin tuhka lipeäksi, ja isossa padassa keitettiin lipeä kuivillen,
niin että se oli kuin puurua."
Potaskan käyttö oli paljon monipuolisempaa kuin vain lasiteollisuuden
raaka-aineena.
Sen käyttömahdollisuuksista tiedettiin jo 1800-luvun
lopulla : "Potaskaa käytetään teollisuudessa monenpuolisesti,
esim. saippuan tekoon, valkaistuksessa, värityypeissä,
Kyanivety-happoisenkalin ja berlini-sinivärin valmistamisessa,
monenlaisen lakka- ja
muiden värien paineessa, kruuku-maakarin
työssä, lääkityksessä ja muissa tarkoituksissa."
Merkille pantavaa on tässä kaikessa se tarkoituksenmukaisuus, joka
vanhalla kansalla työssään oli, sekä se ammattitaito, mikä heille
oli muodostunut. Vaikka sivuelinkeinot muuttuivat, niin hetkessä he
olivat valmiita "kemistejä".
Raimo Hieta
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä
(Julkaisija: Pohjanmaan Historiallinen Seura) 2/2005.
Lähteet:
Annala, Vilho: Suomen lasiteollisuus I-II. Helsinki 1938 ja 1948.
Etelä-Pohjanmaan historia IV/2. Vaasa 1949.
Sanomalehti Tapio.
URN:NBN:fi-fe20072126
|