Salpietarin varhainen valmistus
Salpietarin valmistuksen alkuna Etelä-Pohjanmaalla voidaan pitää
1560-luvun lopulla
ns. salpietariapuveroa. Tällöin velvoitettiin talonpoikia toimittamaan
salpietarimultaa keittimölle ja osallistumaan siellä
"salpietarityöhön". Tämä vero todella koettiin
rasitukseksi, sillä kovasti talonpojat yrittivät laiminlyödä
määräystä. Vuonna 1593
kaikki Alavuden talonpojat tuomittiin 40 markan sakkoon, kun eivät
olleet tuoneet metsäperiltään muutamaan vuoteen Voitilaan
salpietarimultaa, puita ja tuhkaa.
Mustasaaren Voitilan keittimö oli melkoinen "tehdaslaitos",
ollen tällöin Suomen
suurin. Vuoden 1597 inventaariossa mainitaan siihen kuuluvan 11
rakennusta,
nim. tupa, pakaritupa, sauna, 4 multahuonetta täynnä vanhaa multaa, 2
pannuhuonetta joissa oli 4 suurta muuriin upotettua kuparipannua, joista
suurin painoi 21 ½ leiviskää
eli n. 183 kiloa, lipeähuone ja olkilato. Luultavasti pääasiallisesti
lipeähuoneeseen oli sijoitettu 35 suurta ammetta, 15 saavia ja 12
sankoa tai kiulua. Varastossa oli 31 syltä halkoja sekä 40 tynnyriä
tuhkaa.
Ensin keittimöt olivat kokonaan valtion hallussa, mutta myöhemmin
sotakollegion valvonnassa. Mikä teki salpietarista niin tärkeän
tuotteen oli se, että ns. mustanruudin valmistuksessa sitä tarvittiin
75 %. Tästä syystä sen valmistus oli valtioiden erityisen huolenpidon
alla ja näin oli Ruotsi-Suomessakin. Suomessa oli 1600-luvun alussa jo
11 salpietarinkeittimöä.
Salpietarimulta
Alkuaikoina navetat olivat maapohjaisia ja tällöin karjanlanta
muuttui niissä vähitellen mullaksi. Tämä oli raaka-aineena
salpietarin keittämisessä. Vuoden 1616 ohjesäännössä
oli määrätty, että vuosittain kunkin talon oli, suuruudesta
riippumatta, toimitettava oman piirinsä keittimöön 4 tynnyriä
tällaista multaa ja lampaan lantaa, 1/4 tynnyriä tuhkaa, 2 kuormaa
halkoja ja ½ lyhdettä olkia.
Muutosta tapahtui sittemmin, etenkin Länsi-Suomessa, kun siirryttiin
ns. "luontinavettoihin". Tällöin karjanlanta vietiin ulos ja
kuvaan astuivat salpietariladot.
Näistä antoi sotakollegio painetun selostuksen 1747 ja niiden tuli
olla harvaseinäisiä, olkikattoisia ja lattian piti olla kovaksi
poljettua savea. Sinne oli kasattava ruokamultaa johon tuli sekoittaa
teurasjätteitä, karjanlantaa, rikkaruohoa, karvoja sekä muita
jäteaineita. Olkia ja risuja laitettiin, että seos pysyi kuohkeana,
samoin siihen lisättiin tuhkaa, kalkkia ym. Tätä seosta oli pari
kertaa kesässä sekoitettava ja siten se oli ilmalle vaikutuksen
alaisena. Sitä kasteltiin säännöllisen välein karjanvirtsalla, ja
näin jatkettiin kahdesta neljään vuoteen, jonka jälkeen multa oli
kyllin valmista keitettäväksi.
Salpietarin erottaminen tapahtui suuressa puuammeessa, jonka alaosassa
oli tapilla varustettu reikä ja jonka pohjalle pantiin ensiksi olkia,
sen jälkeen multaa ja päällimmäiseksi olkimatto. Sen jälkeen
täytettiin amme kuumalla vedellä ja annettiin sen seistä 10-12
tuntia, jonka jälkeen uute juoksutettiin alla olevaan astiaan. Sama
multa liotettiin 2-3 kertaa.
Uutteen keittäminen tapahtui useita saavillisia vetävällä
kuparipannulla. Kiehuvaan uutteeseen lisättiin aina uutta,
epäpuhtaudet pois kuorien, kunnes jäljellä oli riittävän väkevä
liuos, joka sitten pantiin kiteytymään. Puiden kulutus oli tietysti
tavaton: 30-80 leiviskän saantiin tarvittiin 10-17 syltä halkoja.
Näin syntynyt salpietari oli valmista kauppatavaraa. Tämä kuitenkin
vielä kerran keitettiin ruutitehtailla, lähinnä se oli puhdistettava
keittosuolasta ym. Valmis salpietari oli lähetettävä Ruotsiin
ruutitehtaille.
Ammattimieskunta Etelä-Pohjanmaalla
Salpietarin valmistuksen ympärille alkoi hyvin varhaisessa vaiheessa
muodostua ammattimieskunta. Kaarle XI aikana 1682 tuli määräys, että
kruunun keittäjien oli annettava opetusta salpietarin keittämisessä
talopojille. Tällöin oli ensi kerran esillä keittopiirijako, mutta
tämä siirtyi aina vuoteen 1723, jolloin annettiin asetus, missä
pitäjät jaettiin määrättyihin keittopiireihin ja paikkoihin.
Näissä kruunun keittäjät
valmistivat salpietaria. Talonpojille kuitenkin jäi vapaus valita,
toivatko he raaka-aineen keittimölle vai keittivätkö he itse siitä
salpietaria.
Suuremmassa mittasuhteessa Etelä-Pohjanmaalla alkaa talonpoikainen
salpietarin valmistus 1744 jälkeen. Tästä on mainintana Falanderin
antama selvitys, jossa hän
kertoo: "... ryhdyttiin yleisesti ja vakain tuumin suunnittelemaan
salpietarin valmistusta, salpietarinkeiton tarkastajan Jakob Wilhelm
Rossin johdolla." Näin ollen vaasalainen tullinhoitaja J.W. Ross
joutui ensimmäisenä tarkastajana suuren tehtävän eteen saadakseen
toiminnan käyntiin maakunnassa. Hän sai apulaisikseen ensin Ruotsista
tulleen katsastajan eli kivalterin Abraham Nybergin ja hänen tilalleen
myöhemmin Kristian Malmbergin. Salpietarinkeiton tarkastajan tehtäviä
hoitivat myöhemmin Johan Stenberg
ja Petter Elias Böcker.
Sotakollegio kehoitti seuraavan vuoden syksyllä maaherra Creutzia
ryhtymään toimenpiteisiin torppien hankkimisessa
salpietarinkeittäjille. Näin ollen keittäjät olivat asemansa
puolesta rinnastettavissa sotaväkeen.
Turun tuomiokapituli antoi samoihin aikoihin kehotuksen Pohjanmaan
kaikille
kirkkoherroille kaikin tavoin edistää tätä toimintaa. Salpietarin
tuotannon lisääntyminen tapahtui vähitellen niin, että vuonna 1770
vietiin Ruotsiin salpietaria Suomesta 30 000 leiviskää eli n. 255 000
kiloa.
Tämä ensin verona alkanut salpietarin valmistus muuttui vähitellen,
runsaan sadan
vuoden aikana niin, että jo seuraavalla vuosisadalla se oli
merkittävä lisäansioiden
tuoja, maanviljelyksen rinnalla ja tervanpolton ohessa.
Raimo Hieta
Lähteet:
Alanen, Aulis J.: Etelä-Pohjanmaan historia IV. Vaasa 1949
Laine, Eevert: Salpietarinvalmistus 1810-20 luvuilla. Historiallinen
arkisto XLVI
Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan historia II. Helsinki 1950
Åkerblom, Kristian Vilhelm: Korsholms historia I. Vaasa 1941
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä
(Julkaisija: Pohjanmaan Historiallinen Seura) 2/2004.
URN:NBN:fi-fe20072121