Salpietarin käyttö ruutiteollisuudessa
Ruotsinvallan ajan loppupuoli oli vaikeaa aikaa salpietaria
valmistaville Suomen talonpojille, koska se oli myytävä yksistään
valtiolle. Tästä osoituksena voidaan pitää, kun vuosina 1797-99
Henrik Gabriel Porthan valittaa kirjeissään Mathias Caloniukselle,
joka oli korkeimman oikeuden jäsen, että talonpojat joutuvat myymään
salpietarinsa määrätyn taksan mukaan, vaikka he olisivat saaneet
siitä Turussa 2 riksiä ja Hampurissa 7 riksiä leiviskältä
(leiviskä = n.8,5 kg). Samalla hän pelkäsi talonpoikien kääntyvän
potaskan keittoon. Tuohon aikaan oli katovuosia ja jos he yrittivät
myydä valtion ohitse yksityisille kauppiaille, niin heidän
salpietarinsa takavarikoitiin. H. G. Porthan kirjoitti muun muassa
näin: "On hirveätä, että talonpojat, joilla on varastossa
salpietaria, mutta ei leipää, eivät saa myydä tavaraansa sille, joka
antaa heille heti hädän hetkellä siitä viljaa tai rahaa, vaan että
heidät pakotetaan jättämään tavaransa kruunulle, joka vasta 4-5
vuoden päästä maksaa sen .."
Koko salpietarikysymys tuli esille vuoden 1800 valtiopäivillä.
Valtiopäivät ehdottikin, että valtio luopuisi kokonaan oikeudestaan
talonpoikien salpietarimaahan. Sitä vastoin tuli jokaisen talon
toimittaa vuosittain ½ leiviskää salpietaria, josta valtio maksaisi 1
riksin ja 24 killinkiä leiviskältä. Hallitsija hyväksyi ehdotuksen
26.10.1801, mutta laki astuisi voimaan vasta 1805. Myöhemmin
määriteltiin tarkemmin, että yhden veromanttaalin talon tuli
toimittaa ½ leiviskää salpietaria valtiolle. Näin ollen pienet talot
vapautuivat tästä velvoitteesta. Samalla tarkennettiin, että
salpietariveron sai suorittaa missä läänissä ja kantopiirissä
tahansa, mutta maksun saisi oman piirin kantomieheltä. Kruunun
omistamat kupariset keittoastiat myytiin yksityisille tai talonpoikien
perustamille keittimöille. Entiset virkamiehet, jotka vastasivat
salpietarin valmistuksesta, toimivat nyt veronkantomiehinä ja heidän
tehtäviinsä kuului myös keittämisen neuvominen talonpojille. Näin
saatu salpietari toimitettiin Ruotsin ruutitehtaille.
Venäjän vallan vaikutus salpietarin valmistukseen
Salpietarivero tuli heti Porvoon valtiopäivillä esille. Sitä
pidettiin kohtuuttomana, koska kaikilla ei ollut mahdollisuutta
keittää salpietaria ja muutaman naulan takia ei kannattanut laittaa
keittimöä, joten eri puolilla Suomea talonpojat olivat eri asemassa.
Tällöin ehdotettiin, että valtio ostaisi salpietarin sieltä, missä
sitä oli saatavissa. Ne joille ei ollut taloudellista sitä itse
keittää, suorittaisivat veron rahassa. Asia eteni senaatin siviili- ja
talousvaliokuntaan, jossa sitä ajoi tunnettu talousmies Petter Johan
Bladh. Hän oli sitä mieltä, että salpietarivero oli kokonaan
poistettava ja sen valmistus sekä myynti jäisi vapaaksi. Valiokunta
tuki ehdotusta huomauttaen, että Ruotsin hallitus tarvitsi aikoinaan
tätä salpietaria välttämättä, mutta niin ei ollut laita
Venäjällä, koska Etelä-Venäjällä lähinnä mustanmullan seuduilla
valmistaa luonto itse salpietaria, niin ettei siihen tarvita paljoakaan
ihmisapua.
Keisari ei hyväksynyt ehdotusta. Se johtui sotatilasta jonka takia oli
kaikki saatavilla oleva salpietari kerättävä valtiolle. Kun eversti
Tisin oli saanut 1809 tehtäväkseen salpietarin oston Vaasan ja Oulun
lääneistä, hän joutui toteamaan, että esimerkiksi Vaasan
läänistä löytyi vain 1767 leiviskää, kun ennen sotaa täällä oli
valmistettu yli 15 000 leiviskää. Näin sotaministeri Araktsejev tuli
vakuuttuneeksi, että salpietarivero oli uudelleen otettava käyttöön.
Samalla herätettiin Venäjän toimesta ajatus oman ruutitehtaan
perustamisesta Suomeen.
Vuonna 1811 paikaksi ehdotettiin Tamperetta. Perusteluina oli, että
raaka-aine saataisiin läheltä ja vaaralliset ruutikuljetukset
Pietarista Suomeen vähenisivät. Muutaman vuoden kuluttua tutkittiin
vielä Ikaalisten ja Hämeenkyrön koskipaikkoja ruutitehdasta varten,
mutta niitäkään ei kelpuutettu.
Ruutitehtaan paikkaa etsitään
Uutta vauhtia asian käsittelylle antoi 1816 Gustaf Adolf
Wasastjerna, joka tarjosi omistamaansa Östermyran ruukkia Ilmajoen
pitäjässä 60 000 seteliruplan hinnasta tai jos valtio ei halunnut
ostaa ruukkia, oli hän valmis valmistamaan ruutia valtiolle. Ehtona
oli, että hän saisi valtiolta 150 000 seteliruplan korottoman lainan
15 vuodeksi ja vuokraa ruukin käytöstä vuosittain 12 000 hopearuplaa.
Ruudin hinnaksi hän oli määritellyt 3 ruplaa hopeassa sentneriltä.
Hänen tuli saada ostaa valtiolta 300 tynnyriä ruista vuosittain
työmiehilleen 10 seteliruplan hintaan. Senaatin sotilaskomissio piti
tarjousta kohtuuttomana, joten se raukesi. Mutta sellainen vaikutus
asialla oli, että komission huomio kiintyi Pohjanmaalle perustettavaan
ruutitehtaaseen. Maaherra saikin määräyksen käydä tarkastamassa
muita sopivia tehtaanpaikkoja. Matkoja tehtiin Kristiinaan,
Mustasaareen, Lapualle, Ilmajoelle, Peräseinäjoelle ja Kuortaneelle.
Seuraavana vuonna asia sai uuden käänteen, kun Kullaan pitäjässä
olevaa Leineperin ruukkia tarjottiin valtiolle ostettavaksi, omistajina
veljekset Gottlieb ja Gustaf Beckman. Senaatti jätti tehtävän
sotilastoimikunnan apulaispäällikölle H.C. Reuterskiöldille, joka
tekikin tiedusteluja ruukin ostosta. Asialle tuli kiire, koska ruukki
oli menossa myyntiin veloista, joten Reuterskiöld tarjoutui ostamaan
sen ja myymään samasta hinnasta valtiolle. Kokonaispinta-ala oli n. 12
000 hehtaaria, siitä metsää n. 9 000 hehtaaria. Kauppakirja tehtiin
29.3.1817. Senaatin sotilastoimikunnan esitystä ei jostain syystä
esitetty keisarille. Näin ollen oli Reuterskiöld pakotettu myymään
tilan eteenpäin, mutta valtion etuosto-oikeus säilyi. Lopulta
15.2.1818 antoi keisari oikeuden ostaa Leineperin ruukki tiloineen.
Samalla hän käski perustaa sinne pienimuotoisen ruutitehtaan.
Salpietarikauppa pysyi melkein pysähdyksissä ja ainoastaan
keinottelijat, jotka pystyivät käyttämään talonpoikain ahdistunutta
tilannetta hyväkseen, keräsivät sievoisia voittoja. Vaikka kuinka
yritettiin velvoittaa Venäjän ruutitehtaita ostamaan täältä
salpietaria, ei niin tapahtunut. Asian parantamiseksi oli asetettu jo
aiemmin vientipalkkio puhdistetulle salpietarille Euroopan muihin
maihin, lähinnä Saksaan. Mutta tämäkään ei tuonut toivottua
tulosta, koska salpietarin puhdistaminen vaati paljon työtä ja taitoa,
jota ei talonpojilla tarpeeksi löytynyt. Tämä työ normaalisti
tehtiin vasta ruutitehtailla.
Senaatti kohtasi jälleen saman vanhan ongelman eli asiantuntevan
henkilön puutteen ruudin valmistamiseen. Valtioneuvos af Schultén oli
1818 oleskellut Ruotsissa ja samalla tutustunut sikäläisiin
ruutitehtaisiin, mutta tiedot valmistuksesta jäivät vähäisiksi.
Tällöin astui kuvaan majuri, vapaaherra Carl Rosenkampff, joka
tunnettiin jo silloin "koskiparonina" ja oli tie- ja
vesirakennusjohtokunnan jäsen. Hän oli kiinnostunut taloudellisista
asioista ja otti, sotilastoimikunnan pyynnöstä, tehtäväkseen laatia
suunnitelman ruutitehtaasta Pietarin lähellä olleen Ohtan tehtaan
perusteella, suunniteltuna Suomen varojen ja tarpeiden mukaan.
Suunnitelmaan kului pari vuotta, koska hän suoritti sen muiden
töidensä ohella ja tutustui Ohtaan sekä Ruotsin ruutitehtaisiin.
Rosenkampffin perusteellisuutta kuvaa se, että hän laajensi matkansa
myös Ranskaan ja Sveitsiin, joista sai paljon uusia ajatuksia ja
kehityksen viimeisimpiä uutuuksia suunnitelmiinsa. Ne valmistuivat
1823. Ruutitehtaan rakentaminen tulisi maksamaan 230 000 seteliruplaa.
Samalla hän totesi, että sen toiminnan hoitaminen tulisi antaa jonkun
yksityisen tehtäväksi, jolloin se olisi kannattavaa, esim. vuokralle
50 vuodeksi. Tästä tuli jälleen uusi kompastuskivi koko asialle:
tehdas tulisi huomattavasti kalliimmaksi kuin oli osattu kuvitella.
Östermyran ruutitehdas
Seinäjoen rautaruukin omistaja Gustaf Adolf Wasastjerna oli hyvin
tilanteen tasalla ja todennäköisesti hän oli taustalla perehtynyt
ruudinvalmistuksen saloihin, olihan hän jo aiemmin tarjoutunut ruudin
valmistajaksi. Nyt tilaisuuden tullen ja Reuterskiöldin sekä
Rosenkampffin myötävaikutuksella oli alettu tehdä uutta suunnitelmaa
Östermyran ruutitehtaan puolesta. Niinpä Wasastjerna jättikin
anomuksen 29.6.1824 senaatille tehtaan perustamisesta. Näyttää että
hän oli hyvin tietoinen tilanteesta, koska tarjous oli valtiolle
edullinen.
Östermyran ruutimakasiini, myöhemmin muutettu Törnävän
kirkoksi. Carl Rosenkampffin piirustus.
Tarjouksen käsittelyä nopeutti huomattavasti kenraalikuvernööri
Zakrevskin tarkastusmatka Pohjanmaalle 1824, jolloin Vöyrin pitäjän
talonpojat ja Laihialta 13 talonpoikaa jättivät hänelle anomuksen,
jossa pyydettiin ruutitehtaan perustamista tänne. He valittivat
köyhyyttään, sillä salpietarin keittäminen oli ennen tuonut heille
elantoa, mutta menekin puutteen takia ei sitä voinut enää harjoittaa.
Maat olivat köyhiä ja tilat heikkometsäisiä. Kenraalikuvernööri
toimitti anomuksen senaatille todeten, että ruutitehtaan perustamisella
saataisiin tämä elinkeino uudelleen elpymään.
Tehtaan perustamiseen Wasastjerna pyysi valtiolta 50 000 seteliruplan
korotonta lainaa, joka maksettaisiin vuosittain 5 000 ruplan
lyhennyksinä. Seitsemän ensimmäistä vuotta olisi lyhennyksistä
vapaat. Vakuutena olisi Seinäjoen koko ruukki tiloineen. Tehdas
kuitenkin tulisi olemaan täysin hänen omansa. Valtio maksaisi hänelle
palkkaa ruutitehtaan johtamisesta 5 000 ruplaa, sekä rakentaisi
tehtaalle ruutimakasiinin, kokeiluhuoneen sekä vartiotuvan. Wasastjerna
sitoutui pitämään tehtaan aluksi 1 000 sentneriä eli n. 42 500 kilon
vuosivalmistusta varten. Hänelle maksettaisiin 8 ruplaa 80 kopeekkaa
sentneriltä, lisäksi 6 ruplaa jokaisesta leiviskästä
raakasalpietaria, jonka hän hankkisi valtion ruutia varten. Hänen tuli
hyvissä ajoin ennen vuoden loppua ilmoittaa salpietarin hinta. Hän
sitoutui laittamaan niin suuren salpietarin keittimön, että siinä
voitiin maksua vastaan puhdistaa yksityistenkin salpietaria, joka olisi
yli tehtaan tarpeen. Tehtaan toiminnassa ollessa, jos ruutia valmistuisi
yli valtion ostojen, saataisiin sitä samoin kuin puhdistettua
salpietaria myydä ulkopuolisille ja viedä ulkomaillekin, mutta
ainoastaan Venäjälle ystävällisiin maihin.
Nyt 13 vuotta vireillä ollut aikomus sai päätöksen, sillä 21.1.1825
ilmoitettiin keisarin hyväksyneen ruutitehtaan perustamisen
Östermyraan ja samalla Leineperin ruukin myymisen pois valtiolta.
Rosenkampff teki suunnitelman Östermyraa varten ja se noudatteli hyvin
pitkälle Leineperiä varten suunniteltua, mutta siihen oli tullut
lisäyksiä ja kehityksen tuomia parannuksia.
Östermyraan tulisi Ohtan malliset hiiliuunit, joissa leppäpuu
poltettiin hiiliksi. Salpietari puhdistettiin ensin pesuhuoneissa ja
sitten sulatettiin suuressa kuparipannussa sekä uudelleen kiteytettiin
(tässä vaiheessa väheni salpietari 1/4 -1/5 osaa). Ruudin
raaka-aineet jauhettiin hienoiksi eli 75 % salpietaria, 15 %
leppähiiltä ja 10 % rikkiä. Tätä tarkoitusta varten tulisi kaksi
tamppimyllyä, joita Ranskassa ja Sveitsissä käytettiin. Sekoitettu
jauhe pantiin ruutimyllyyn, jossa vettä lisäten sekoitettiin niin
kauan että niistä tuli pieniä "kakkuja". Viimeksi ne
laitettiin "sihtikoneeseen", jossa oli mukana lyijykuulia
pyörimässä ja samalla sihdit erottelivat eri karkeisen ruudin. Sen
jälkeen ruuti kuivattiin ranskalais-tyylisessä kuivaushuoneessa.
Lisäksi oli kiilloituskone hienompaa ruutia varten.
Lopuksi on vielä syytä painottaa Rosenkampffin osuutta ruutitehtaan
saantiin. Hän oli Gustaf Adolf Wasastjernan hyvä ystävä ja he olivat
tehneet kauan yhteistyötä jo koskiasioiden yhteydessä. Hän toimi
myös valtion taholta ruutitehtaan rakentamisen valvojana. Samalla alkaa
koko Etelä-Pohjanmaalla uusi teollisen kehityksen aika, sillä tehdas
toi työpaikkoja sekä tuloja talonpojille salpietarin ja hiilien
toimituksina, kuin myös valtavina ruutikuljetuksina, joita talopojat
suorittivat ympäri Suomen.
Raimo Hieta
Lähteet:
Kansallisarkisto, Senaatin Talousosasto ja Sotilastoimikunnan arkisto.
Laine, Eevert: Salpietarinvalmistus 1810-20 luvuilla. Historiallinen
Arkisto XLVI.
Tommila, Eero: Suomen kemistilehti. 1937.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä
(Julkaisija: Pohjanmaan Historiallinen Seura) 1/2005.
URN:NBN:fi-fe20072078