SOTAVANKI TAKALASSA
Oli juhannus 1941. Ruonanmäelle tuotiin kuorma-auton lavalla kymmenkunta vankia maatiloille töihin. Isäni Matti Takala toi hoijakalla kahta vankia , toinen Eemi Takalalle ja toinen meille. Meidän vanki oli nuori mies, joka täytti heinäkuun 2. päivä 20 vuotta. Hänen nimensä oli Vatimer ja hän oli puusepän poika. Hän oli kotoosi Pietarista. Mun mielestä hän oli hyvin älykäs ja oppi talon tavat nopeasti. Perunat olivat jo itäneet tupakellarissa, mutta ei se Vatimeria haitannut: siitä vaan perunat lautaselle ja isä näytti, miten kuoret otetaan pois. Vatimerille laitettiin makuupaikka aittaan. Me vähän ajateltiin, että se karkaa, mutta isä sanoi, että ei se mihinkään karkaa, koska täällä on paremmat olot kuin vankileirillä.
Alkoi heinätyöt, jotka tehtiin hevosvoimin. Vatimer oli tehnyt yhden käsiharavankin. Vatimerille annettiin viikate käteen ja siitä vaan niittämään pellonpäitä. Sekin tuli selväksi, että työ pitää tehdä hyvin. Vatimer ei koskaan pinnannut niin kuin naapurin vanki. Hän oppi pian kielen ja sanoi olleensa vankileirillä luottovanki. Hän oli jo siellä opiskellut suomea. Kylän nuoret tulivat harva se ilta katsomaan vankia.
Vatimer alkoi kiinnostua pyörällä ajosta. Se oli meille hauskaa, kun hän kaatui nokkospuskaan, että mätkähti. Nopeasti hän oppi pyörällä ajon. Herojalla oli vanki, jota Vatimer halusi tavata. Hän meni isältä pyytämään pyörää. No, isä antoi luvan, mutta tarkan ajan, koska pitää olla kotona. Kukaan muu vanki ei osannut ajaa pyörällä ja ne karehti Vatimeria.
Vatimeria kiinnosti talon kaikki työt. Kun naisväki meni iltatöille navettahan, tapas Vatimerkin käyrä siellä. Hän innostui useen laulamahan ja hänellä oli hyvä lauluääni. Tytöille Vatimer opetti yhden venäläisen laulun. Puhuretöinä hän askarteli alumiinista rannerenkaita, sormuksia ja teki neljän litran hinkinkin. Kyllä minä näin Vatimerin itkevänkin, oli ikävä mammaa. Olin Vatimerin ja naapurin vangin kanssa usein saunassa. Opiin sen verran kieltä, että tiesin, mistä ne puhuu. Olivat sitä mieltä, että Venäjä voittaa sodan. Saksalaisia ne pelkäs, samoin suomalaisia sotilaita. Ne kertoivat myös, mitenkä joutuivat vangiksi: "Meitä tuotiin tulilinjaan kuorma-autolla. Suomalainen partio sattui paikalle. Moni meistä kaatui ja moni tappoi itsensä. Niin oli minunkin suussani kiväärin piippu, mutta en saattanut laukaista. 'Rukiver' huudettiin, haavoittuneet valittivat ja minut otettiin vangiksi. Venäläiset tulivat avuksi, mutta olimme silloin jo Suomen puolella."
Kuopion tien vieressä oli seurakunnan metsäpalsta, Pinola, jossa nuoret tapasivat kokoontua. Me käytiin Vatimerin kanssa luurimas, kun soltut järjestivät tanssit siellä. Kun poliisit tulivat, lähdimme kotiin kovaa vauhtia pitkin mettää. Matkaa kotiin oli noin kaksi kilometriä.
Talvisaikaan pidettiin kinkerit kylittäin. Kinkereillä esitettiin aina tavanomainen kysymys kylän siveellisestä tilasta. Kerran Niemiskylän kinkereillä eräs vanhempi nainen sanoi rovasti Soinille, että Pinolas on sellaasta... Rovasti Soini tuumas vaan, että onhan se hyvä, kun joku hakkaa halkojakin.
Talvella mentiin hevosilla tukinajoon. Olin silloin 12-vuotias. Vatimer oli mukana. Ajettiin tukkia Ypyristä ja oltiin Osalas kortteeria. Lattialla maattiin vällyjen alla. Keväällä tukit uitettiin Lakajokea pitkin Osalasta kohti Koskenmäkeä. Vatimerin ja minun piti lähteä Koskenmäkeen, mutta kun ei ollut kuin yksi keksi. Isä käski: "Menkää pajaan tekemään keksi, onhan teillä malli." Isähän sitä ensin teki, mutta keksi jäi puolitekooseksi, kun isän piti johonki lähtiä. Vangille annettiin pajavasara käteen ja keksi syntyi. Aamulla kello seitsemän oltiin Koskenmäes. Vatimer määrättiin Lehtosaaren luhdalle ja minut siihen yläjuoksulle. Mutta kun kympit tuli, ei vangin tarvinnut tehdä mitään muuta kuin laulaa. Uitto loppui kuudelta, lauantaina neljältä. Kaksi viikkoa meitä pidettiin siellä töissä.
4.9.1944 STT:n uutisissa sanottiin, että rauha on tullut. Vatimer istui pöytälavittalla ja muuttui pelästyneen näköiseksi. Tuli vangin lähtö. Hän ei olisikaan halunnut lähteä. Hän oli huomannut, että täällä ihmiset saavat olla vapaasti, eikä ole taskuvarkaita. Mutta lähtö kuitenkin tuli. Vatimer otti mukaansa kynän ja paperia, lupasi kirjoittaa ja tulla kahden viikon päästä takaasi. Silloin hän toivoi saavansa uuden puvun ja polkupyörän. Vatimerin mukana lähti yhden tytön kuvakin. Ei ole kuulunut Vatimerista mitään. Meidän väki jäi kaipaamaan Vatimeria ja murehtimaan hänen kohtaloaan.
Kaarlo Takala
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Kuurtanes-Seuran Joulu -lehdessä 2004, s. 15-16.
URN:NBN:fi-fe20051375