Kurikkalaisten Kaleesit palasivat 100-vuotiaina synnyinsijoilleen
Kaleesilla ajelivat papit ja
muut isot herrat , palkehilla ja
jouttikeiseillä keikuttelivat
rintakylien isot isännät.
Samuli Paulaharju
Kuva. Into Järvinen. Kurikan kaleesit.
OPPILASTYÖ
Vuonna 1902 osallistuivat Kurikan Käsityöläiskoulun oppilaat
Eemeli Järvinen ja Sameli Muurimäki Käsityöläisyhdistyksen
näyttelyyn Kurikassa. Eemeli ja Sameli olivat valmistaneet
kärrynpyörät. Eemeli teki niihin puuosat ja Sameli raudoitti.
Erikoisesti Eemeli kiinnitti huomiota siihen, että pyörien piti olla
"farilla" ts. pyörän koippurat tehtiin ulospäin vinoiksi
niin, että kappa jäi sisemmäksi kuin ulkokehä eli kiekot. Kun
pyörät olivat farilla oli niissä aavistuksen verran joustavuutta ja
raudoituksella voi sitten säätää fatimaisuutta lisää. Vastaavasti
teki Sameli kärrynakselin hieman päistään alaspäin suuntautuvaksi.
Näin pyörän puolapuut eli koippurat olivat kohtisuorassa maahan
nähden. Akselit hienosorvattiin päistään mahdollisimman vähäisen
kitkan saavuttamiseksi. Työnäyte hyväksyttiin Kurikan
Käsityöläis-Yhdistyksen oppilastyöksi ja lisäksi tekijät saivat
kumpikin kolmen markan palkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1899 perustetun
Kurikan Käsityöläis- Yhdistyksen puitteissa. Työnäyte tehtiin
Jaakko Huhtasen pitämässä ajokalukoulussa.
NÄYTTELYYN VALMISTAUDUTAAN
Vuotta myöhemmin v. 1903 tuli yhdistykselle tieto, että Suomen
Elinkeinohallitus on päättänyt järjestää vuonna 1906 Kuopiossa
koko valtakuntaa käsittävän pienteollisuuden näyttelyn, johon myös
Kurikan Käsityöläis-Yhdistyksen jäsenet ja myös Huhtasen
ajokalukoulu voivat osallistua. Käsityöläisyhdistys päätti jo
tällöin, että Eemeli Järvinen ja Sameli Muurimäki, jotka olivat jo
saaneet kisällintodistuksensa, osallistuisivat näyttelyyn.
Päätettiin, että tehtäisiin muiden osallistumistöiden lisäksi
jonkin verran entisistä töistä poikkeava näyttelytyö, joksi
valittiin nelipyöräiset vaunut. Tällaisia ei ennestään Pohjanmaalla
ollut moniakaan. Pappilassa lienee ollut Siltalan Juhan joskus 1860-luvulla
tekemät ja taisivat olla myös Östermyran ruukinpatruunalla
Seinäjoella.
Paulaharjun mukaan :"Nelipyöräiset kaleesit olivat aika
rekkulehet ja kysyivät taitomiestä".
Vaunujen puuosat tekisi Eemeli ja rautatyöt suorittaisi Sameli. Aikaa
oli työn suorittamiseen pitkälti ja sen tulisi valmistua muiden
töiden ohella hiljakseen.
Ajoneuvojen piirustukset saatiin Ajokalukoulun pitäjältä Jaakko
Huhtaselta joka oli kyseisiin malleihin tutustunut työskenneltyään
Turun ajokalukoulussa. Vielä mietittiin, kenen nimissä työt aikanaan
tulisi lähettää näyttelyyn: Huhtasen ajokalukoulun vaiko Kurikan
Käsityöläis- Yhdistyksen. Asian päättäminen jäi tuonnemmaksi.
Eemelin osalta näyttelytyön valmistus jäi joksikin aikaa kesken,
kun hänelle osoitettiin Suomen Teollisuushallituksen myöntämä
apuraha joka oikeutti lisäopintoihin ajokaluteollisuuteen Tukholmassa.
Palattuaan vuoden kuluttua Kurikkaan jatkoi hän vaunupuiden tekemistä
Tukholmassa opittujen työmenetelmien mukaisesti. Varsinkin työssä
esiintyvät puuntaivutukset kävivät uusilla opeilla paremmin kuin
ennen, olihan Eemeli saanut Tukholman reisulla "vaunumaakarin"
kunniakkaan arvonimen. Pyörät pyrittiin tekemään sirommiksi ja
kevyemmiksi kuin tavanomaiset ajokärryn pyörät, ja farille kuten
kisällityössäkin oli tehty. Muutenkin tuli työhön
ranskalaisperäistä eleganssia.
Sameli valitsi akseleiksi ns. puolipatenttiakselit, niissä ei vielä
ollut kuulalaakereita, mutta hienosorvattujen akseleiden päät oli
suljettu näyttävillä messinkiruuvi-kapseleilla joissa oli myös iso
voidetila tulevaa käyttöä varten. Vaseliini kiersi mekaniikan
kuljettamana pyörän navassa pyörien pyöriessä ja voiteli laakerit,
kun vain omistaja muisti joskus täyttää voidetilan.
Uusimalliset englantilaiset lyhdyt oli tilattu helsinkiläisen
agentuurin kautta. Lyhdyissä oli eräänlainen automaatti tuikun
siirtämiseen ylöspäin sitä mukaa kun kynttilä
lyheni palaessaan.
Vaunussa oli tietysti kaksoisjousitus molemmilla akseleilla
KUOPIOTA KOHTI
Ajallaan sitten vaunut valmistuivat ja hyväksyttiin ajettavaksi
Seinäjoelle ja sieltä Kuopion kyytiin. Näyttelyyn lähti kuudet muut
ajoneuvot edellä mainittujen lisäksi.
Kun näyttelyaika oli elokuussa, oli tavarat saatava lähtemään pari
viikkoa aiemmin. Niinpä sitten heinäkuussa 1906 lähti Kurikasta
Seinäjoen suuntaan kuusien kaksipyöräisten ja yhden nelipyöräisen
kärryjen jono, jollaista joskus sanottiin Kurikanjunaksi. Kärryjonoa
ajettiin lännenpuolta Pukaran eli Koskenkorvan ja Ilmajoen kirkon ohi
Peltoniemeen, jossa sitten ylitettiin Nikkolan lauttasilta joka oli taas
kerran laitettu kuntoon jokakeväisten tulvien jäljiltä.
Joukkoa johti kovaperäinen pussikärry valmistajina Jaakko Muurimäki
ja S. Alanko perässään Tanskan kärry samoilta valmistajilta, niiden
jäljessä M. Lahden ja S. Valkaman valmistama tavallinen pussikärry,
sitten oli trilla J. Pitkämäki ja O. Hanka, Turunmallinen kärry Juho
Pienimäeltä ja J.Kujanpäältä, ja vielä kurikkalaisten oma malli
eli Kurikan kärry I. Kahilalta ja I. Aholta. Lisäksi oli jo
mainittujen Muurimäen ja Järvisen valmistama uskelanmallinen reki joka
oli kuormattu tavallisiin työkärryhin, joiden perään liitettiin
alussa mainitut nelipyöräiset vaunut. Kärryillä oli lisäksi muita
näyttelytavaroita, olipa alkavan lakkitehtailijan Iisakki Luhtalan
päähineitä sekä "Kuparuksen" eli Feliks Sandelinin
kuparituotteita.
Vaunuja ja rekeä kuljettavaa työlavaa ei sidottu "kurikanjunaan"
vaan niitä ajoi Sameli Muurimäki eri hevosella. Seinäjoella sitten
koko jono pätkittiin ja sullottiin kuormausmestari Pohjosen
avustuksella rautatievaunuihin ja passitettiin "friikyytillä"
Kuopioon. Valtiovalta oli nimittäin myöntänyt rahtivapauden
näyttelyyn osallistuville töille.
NÄYTTELY
Kuopion näyttely oli itse asiassa suuri maatalousnäyttely.
Pienteollisuuden näyttely oli sen erillinen osasto, sijoitettuna
Kaartin maneesiin varsinaisen maatalousnäyttelyn sivustalle. Kärryjä
ja muita suurempia tavaroita varten oli maneesin ulkoseinien varaan
rakennettu laverit.
Palkintojen jaossa kurikkalaiset kuitenkin harmikseen saivat tyytyä
vain toisiin palkintosijoihin. Niihin ylti Eemeli Järvisen vaunut
puutöiden osalta, lisäksi saivat saman palkintosijan, J. Kujanpää,
Oskari Hanka sekä Eemil Huhtanen ja Jaakko Huhtasen koulu sen
valmistamista visakoivuisista Tanskan kärryistä. Palkinnot olivat siis
henkilökohtaisia, lukuun ottamatta Huhtasen ajokalukoulua. Ensi
palkintoja havitelleet kurikkalaiset lienevät ottaneet tosissaan oman
osuuskunnan säännöksen, että "tuotteet tarkastetaan ennen
maalausta" ja niinpä Kuopiossakin oli näytteillä maalaamatonta
tavaraa, jota näyttelyvieraatkin oudoksuivat.
Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajan korvaan oli tarttunut kaksi katsojien
repliikkiä kentältä: "Minkä takia nuo kärryt ovat tänne
maalaamatta tuotu?" ja toinen katsoja: "Senköhän tähden nuo
kauniit vaunut on jätetty palkitsematta, että herrat voisivat niitä
ulkomailta tuottaa, olisko se niin suuri vahinko jos opittaisiin omassa
maassakin jotakin tehdä?"
Näyttelyssä toimivat eri järjestelytehtävissä ainakin
Käsityöläisten yhdistyksen johtaja opettaja Kaarlo Saari ja
Ajokalukoulun johtaja Jaakko Huhtanen sekä nuori yrittäjä Iisakki
Luhtala, joka oli perustamassa Kurikkaan teollisuuslaitosta, joka tulisi
valmistamaan miesten lakkeja.
PAPPILAN AJONEUVOKSI
Oli miten oli Eemelin ja Samelin vaunut jäivät Kuopioon. Ne osti
lähiaikoina Kiuruveden kirkkoherraksi siirtyvä rovasti Emanuel Saure`n
s 2.4.1850. Hinta lienee ylittänyt kolmesataa markkaa. Mainittakoon,
että parhaimpien ns. Englanilaismallisten kaksipyöräisten kärryjen
hinta oli jo lähes kaksisataa markkaa. Saure`n ajoi Kiuruvedelle
Kuopiosta virkaansa uusilla vaunuillaan. Olihan pitäjään Kuopiosta
Iisalmen kautta hyvä maantie.
Kiuruvedellä rovasti ajeli sitten vuosikausia vaunuillaan pitäjän
kiurukkaiden, eli kiuruvetisten, perhejuhlissa ja muissa
virantoimituksissa.
Kiuruvetiset rehentelivät olevansa "käärmekeiton syöneitä
miehiä". Tosiasiassa Kiuruvedellä oli alkanut parikymmentä
vuotta aikaisemmin vaikuttaa voimakas herätysliike, jota varsinkin
sittemmin Lapuan kirkkoherraksi siirtynyt Wilhelmi Malmivaara oli
johtanut. Sauren tuli siis kärryineen herännäisyyden kotikentille.
Emanuel rovasti alkoi kuitenkin piakkoin sairastella ja pitää
virkavapaita. Hänen viransijaisuuksian mm. vuosina 1913 ja 1914 hoiteli
Erkki Viljanen. Sauren myi kaleesit jossakin vaiheessa Viljaselle.
Erkki Viljanen s. 1880 valittiin sittemmin vuonna 1929 Alahärmän
seurakunnan kirkkoherraksi ja oli siellä lääninrovastinkin
tehtävissä vuosina 1933-43.
Kirkkoherra Viljanen toi tullessaan vaunut Alahärmän pappilaan, jossa
niitä käytettiin seurakunnan toimintaan. Härmässäkin liikuttiin
heränneen kansan parissa. Joskin vanhojen puukkojunkkareiden
jälkeläisiäkin siellä vielä esiintyi, kuitenkin vähenevin
määrin. Häijyjen jälkeläinen oli Antti Isotalokin, joka sen sijaan
oli kunnostautunut jääkärivärvärinä ja aktivistina. Hän oli
näihin aikoihin jo vakiintunut rauhanajan töihin.
Piakkoin sitten autokyytikin tuli muotiin ja vaunut jäivät kesannolle
pappilan liiteriin. Sitä paitsi Härmän komeasta pappilasta ei ollut
kovinkaan pitkä matka vielä komeampaan kivikirkkoon. Papin
kirkkoonmennessä tuskin vaunut olivat tarpeen.
HUVIAJOA
Joskus niitä käytettiin hupimielessä erilaisiin tempauksiin.
Esimerkiksi Viljasen edeltäjän edesmenneen kirkkoherra Törnwallin
pojat saattoivat ajeluttaa Ala-Viitalan talon tyttäriä rapistuvilla
vaunuilla. Ala-Viitalan vävy taidemaalari Eero Nelimarkka myös käytti
niitä joskus maalaustensa rekvisiittana vieraillessaan talossa vaimonsa
Saiman kanssa.
Lopuksi Viljanen myi ajoneuvot huutokaupalla ja ne tulivat Kustaa
Ala-Viitalan hallintaan, ja jäivät uuden omistajan, jonka talo oli
pappilan lähellä, liiteriin. Lopuksi kyllästyi Kustaa kärryjen
pitoon ja myi ne, aikuisilta pojiltaan salassa, paikkakunnalla
ravitallia ja ravintolaa pitävälle Antti Anttilalle. Kärryt saivat
nyt uudelleen eloa. Anttila kunnosti rillat ja ajelutti paikkakunnalle
tulevia merkkihenkilöitä ja tietysti myös oman pitäjän hääpareja
ja muita juhlivia. Kyytiin pääsivät niin Vaasan läänin sittemmin
lento-onnettomuudessa kuollut maaherra Antti Pohjonen, kuin
presidenttiehdokas Harri Holkeri sekä kansanedustaja Katri Helena
Eskelinenkin.
Kauvaa ei Antti Anttila kuitenkaan kärryjä pitänyt. Ne siirtyivät
jonkin pikkukaupanteon lisukkeena Nurmoon Matti Länsimäelle.
Länsimäki ei ajoneuvoa arvostanut kovinkaan suuresti ja antoi sen ränsistyä jossakin ravitallinsa nurkassa. Sattumalta paikalle osui
kurikkalainen Reino Haanpää, tosi hevosmies hänkin. Haanpää ei
hukannut tilaisuuttaan vaan osti kärryt peräti kymmenentuhannen markan
hintaan. Hän kokosi joukon hevosystäviä ja kärry-yhtiö syntyi
kymmenen kurikkalaisen asiaan innostuneen myötävaikutuksella. Taas
vaunut kiilloitettiin ja laakerit voideltiin ja pantiin ajoneuvo
juhlakuntoon markkina- ja muita tilaisuuksia varten. Vain englantilaiset
lyhdyt jäivät edellisen omistajan hallintaan, jota seikkaa nykyiset
omistajat surevat.
Kurikan kaleesit ovat tehneet täyden kierroksen 95 vuoden kuluessa ja
palanneet synnyinpitäjäänsä toivottavasti ikiajoiksi. Odotettavaksi
jää voidaanko nelipyöräisten 100 vuotisjuhlia viettää Kurikkaan
aikanaan saatavan kärrymuseon tiloissa.
Into Järvinen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin: Järvinen, Into: Tapahtumia ja
ihmisiä menneeltä ajalta (Kirjan kansilehdellä nimi on : Tapahtumia
ja ihmisiä menneiltä ajoilta) s. 109-113 nimellä: Kurikkalaiset
Kaleesit. V. 2000. ISBN 952-91-2649-2.
URN:NBN:fi-fe20051321