E-P puhelinyhtiön alkuajoista
1800-luvun loppupuolella oli maakunnassamme, kuten lienee tunnettua,
puhelintointa jo alullaan. Joulukuussa 1893 kokoontui Seinäjoella
muutamia Lapuan, Seinäjoen, Ilmajoen, Ylistaron, Isonkyrön ja Vöyrin
puhelinomistajia keskustelemaan oman linjan vetämisestä Ylistarosta
Vaasaan ja Ylistarosta Lapualle, Seinäjoelle ja Ilmajoelle. Tätä
varten päätettiin perustaa oma puhelinyhtymä.
Tämä oli Etelä-Pohjanmaan Puhelinosakeyhtiön alku. Tässä
kokouksessa ilmajokiset, seinäjokelaiset ja ylistarolaiset päättivät
heti ruveta rakentamaan omaa linjaa Vaasaan. Isonkyrön ja Lapuan
edustajat jäivät vielä odottavalle kannalle. Kuitenkin jo seuraavan
tammikuun toisena päivänä lapualaiset pitämässään kokouksessa
päättivät yhtyä hankkeeseen.
Aluksi päätettiin, että rakennetaan vain edellä mainitut keskuksien
väliset yhteydet, mutta kukin "seurakunta kustantaa ja
ylläpitää sentraalinsa" ja puhelimen omistajat rakentavat kukin
johtonsa keskukseen. Myöhemmin päätöstä sitten muutettiin. Ensin
sentraalien omistamisen suhteen ja paljon myöhemmin tilaajajohdon
rakentamisen suhteen.
Seuranneessa osakemerkinnässä saatiin kokoon vuoden 1894 aikana 144
osakasta. Näistä oli esim. Seinäjoelta 10, Nurmosta 2. Seinäjoelta
olivat mukana; J: Koskinen, A. Brenner, Claes Sandelin, Oluttehdas
Andersson, M. Lamstedt, Mikko Laurila, Kaleva, K.L. Holmberg ja Otto
Könni ja Nurmosta: J. Katila ja A. Wasastjerna.
Seinäjoki oli siis mukana verrattain vaatimattomalla osalla. Ilmajoki
ja Lapua olivat siihen aikaan maakunnan johtavia paikkakuntia. Samoin
voi todeta, että Seinäjoen rautatieasemaa ei mainittu osakkaana, sen
sijaan muut puhelinjohdon varressa olevat asemat olivat kyllä mukana.
Johdot vedettiin aluksi 1,5 mm:n kuparilangasta, mutta pian laatu
vaihtui 3 mm:n rautalangaksi. Kuparilanka oli liian ohutta, eikä se
kestänyt erilaisia kyseeseen tulevia fyysisiä rasituksia. Linjat
olivat aluksi myös yksilankaisia. Johdot olivat kuitenkin jo vuosisadan
vaihteen jälkeen kaksoistettava, ylikuulumisen ja sähköisten
häiriöiden takia, jotka vaivasivat nimenomaan yksilankaisia
yhteyksiä.
Vuonna 1899 oli yhtiö sitten kypsä lunastamaan "sentraalit"
yhtiön omistukseen. Ensin lunastettiin 10 suurinta keskusta, paitsi
Seinäjokea ja Laihiaa, joiden keskukset tulivat yhtiölle seuraavana
vuonna.
Samana vuonna eli siis 1899 ilmestyi myös ensimmäinen puhelinluettelo.
Kauhajoelle vedettiin yhteys vuonna 1901.
Vuoteen 1906 mennessä olivat yhtiön omistukseen siirtyneet kaikki
puhelinkeskukset ja niiden väliset linjat. Puhelimen haltijat omistivat
ja hoitivat edelleen vielä pitkät ajat omat niin sanotut
tilaajajohdot. Puhelimien määrän lisääntyessä muodostui näistä
johdoista laajoja pylväsmetsiä, joiden asennus ja kunnossapito
tuottivat suuria vaikeuksia.
Näihin aikoihin vuonna 1907 tapahtui erikoinen varkaus, kun
Vähässäkyrössä varastettiin puhelinlinjasta kuparilankaa useita
kilometrejä. Tilalle oli tosin vaihdettu rautalankaa.
Mainittakoon välillä, että maakunnassa voitiin puhua vain edellä
mainittujen paikkakuntien välisiä puheluja. Vasta vuonna 1905 rakensi
Etelä-Suomen kaukopuhelin Oy puhelinlinjan Etelä-Suomesta Alavudelle
saakka. Vasta tällöin voitiin ensi kerran maakunnasta tilata puheluja
Alavuden johtoja käyttäen myös Etelä-Suomen suuntaan.
Maailmansodan puhjettua 1914 pysähtyivät lähes kaikki
uudistamistoimet useaksi vuodeksi. Sen sijaan tuli puhelinliikenteeseen
rajoituksia viranomaisten taholta ja 1916 määrättiin jopa kaikki
puhelintoiminta Venäjän sotilasviranomaisten hallintaan.
Seuranneissa neuvotteluissa asia sovittiin siten, että
sotilasviranomaiset hoitivat vain yö- ja muuta loma-aikaista
liikennettä. Sitten vuonna 1917 maassa oleva venäläinen sotaväki
pyrki muutenkin häiritsemään ja rajoittamaan puhelunvälitystä.
Seuranneen vapaussodan aikana puhelunvälitystoimi suoritti
merkittävää työtä maamme vapauden saavuttamiseksi. Puhelinkeskukset
olivat auki ympäri vuorokauden, ja ajoittain olivat yksityiset puhelut
kokonaan kiellettyjä. Kieltomääräyksen johdosta käytiin peräti
Mannerheimin puheilla ja se saatiin siten kumotuksi.
Puhelintoiminta kehittyi ensimmäisen maailmansodan ajan hidasteista
huolimatta vuosi vuodelta eteenpäin, kun keskuksia ja yhdyslinjoja
lisättiin vuosittain. Myös keskusten ja tilaajien välisiä johtoja
alettiin rakentaa yhtiön toimesta pääasiassa kaapeloimalla.
Samaan aikaan, kun maassa alkoi vuosia kestänyt talouslama, astuivat
yhtiön johtoon uudet voimat. Vuonna 1929 johtokunnan puheenjohtajaksi
tuli maanviljelijä Kustaa Tiitu Lapualta ja yhtiön toimitusjohtajaksi
sähköalan ammattimies insinööri Walfrid Lehmus Seinäjoelta. Kustaa
Tiitu toimikin sitten yhtäjaksoisesti puheenjohtajana vuoteen 1968
saakka eli 40 vuotta ja tuli tänä aikana koko maassa tunnetuksi
puhelinalan ansioituneena hallintomiehenä.
Walfrid Lehmukselle ei suotu yhtä pitkää kautta sairastumisen
johdosta ja hän siirtyi eläkkeelle v. 1942. Varsinaisesti Lehmus
saattoi yhtiön toiminnan liiketaloudelliseen muotoon. Lehmus aloitti
puhelinverkkojen systemaattisen parantamisen.
Lehmuksen rinnalla alkoi toimintansa Uno Heikell, joka tuli taloon
aluksi johtavaksi asentajaksi, mutta tuli Lehmuksen sairastuttua
teknilliseksi johtajaksi. Pula-ajasta huolimatta yhtiön toiminta kasvoi
tasaisesti vuonna 1939 alkavaa talvisotaa ja sitä seurannutta
jatkosotaa kohti kuljettaessa. Keskuksia lisättiin ja laajennettiin.
Kuitenkin pysyteltiin entisissä perinteisissä lankaverkoissa ja käsin
hoidettavissa keskuksissa.
1943 aloitti yhtiön toimitusjohtajana Mikko Tervala, jonka johtajakausi
kuitenkin katkesi tapaturmaisesti. Hän kuoli v. 1944, kuten sanottu
tapaturmaisesti. Hänen tilalleen tuli toimitusjohtajaksi em. tekn.joht.
Uno Heikell, pitkän linjan koulutuksen saanut tunnustettu johtaja.
Sotien päättymisen jälkeen yhtiössä alettiin hiljalleen siirtyä
keskusten automatisointiin lisääntyvän puhelunvälityksen
kustannuksien johdosta. Vasta vuonna 1951 saatiin sitten Seinäjoen
keskukseen automaattilaitteet, joiden valmistuttua niitä alettiin
lisätä tarkoituksena saada kaikki yhtiön puhelinkeskukset
automaattisiksi vuoteen 1968 mennessä. (lyhennelmä)
Into Järvinen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen joulussa 2001, s. 24-25.
URN:NBN:fi-fe201112166092
|