Arja Lindholm
Vaasalaisia aavetarinoita

Aavetarinoita on kerrottu kauemmin kuin mihin muistitietokaan yltää. Niitä on kerrottu leiritulilla, kalamatkoilla, illan hämärtyessä tuvassa. Nykyisin kerrotaan aika paljon kaupunkitarinoita, useille lienee tuttu tarina kuolleesta isoäidistä, jonka ruumis tungettiin auton tavarasäiliöön. Auto sitten varastettiin, eikä isoäidistä kuultu sen koommin. Monet kummitustarinat ovat aivan kansainvälisiä. Niitä on eri toisintoina kerrottu kaikilla mantereilla. Jotta tarinat olisivat mielenkiintoisempia, hyvä kertoja sitoo ne aikaan ja paikkaan. Hän ei siis kerro yleisesti: "Olen kuullut, että…" Hän sensijaan sanoo: "Tuolla Kauppapuistikon talossa numero…"

Tähän on kerätty niitä aavetarinoita, jotka paikallisesti liittyvät jollakin tavalla Vaasaan tai aivan sen lähiympäristöön.

Kummitusjutun oleellinen piirre on se, että alkuperäinen kertoja itse uskoo siihen. Hänellä on ollut niin voimakas aistihavainto, että epäilykselle ei ole jäänyt sijaa. Toisilta kuullun aavetarinan toistamisessa voi jo olla varautunut sävy:" No, mitä nyt minulle on kerrottu..."

Toimittamassaan kirjassa "Kuu paistaa, kuollut ajaa" Eija Timonen jakaa kansanomaiset aavetarinat kahteen osaan: rauhattomia vainajia kuvaaviin tarinoihin ja kummitusjuttuihin, joilla tarkoitetaan epämääräisiä näkö- ja kuulo- tai kosketushavaintoja. Uudempia, ns. citytarinoita tämä jako ei aivan sellaisenaan koske.

Nykyisin on vaikea löytää ihmistä, joka osaisi kunnon vanhanajan kummitusjuttuja. Lieneekö vika siinä, että kaupungistumisen myötä itsekritiikki on niin suurta, että ei haluta antautua alttiiksi mahdolliselle naureskelulle. On niitäkin, jotka ovat kertoneet lähiympäristölleen kelpo kummitusjuttuja, mutta sitten tarkemmin kysyttäessä myöntäneet keksineensä tarinat itse, ympäristön huviksi. Toisaalta monet kertovat silmää räpäyttämättä, televisiossakin esiintyen näkemistään ufoista. Ne taitavat olla tämän ajan aavetarinoita. Jotkut sentään vielä osaavat kummitusjuttuja. Kansanperinne elää, joskin aika kituliaasti. Vaasastakin löytyy vielä muutamia aavetarinoita. Kuten luonnollista on, ne monesti liittyvät vanhoihin rakennuksiin.

Pohjanmaan museon suojelushenki

Tohtori, professori Karl Hedmanin ansiota on paljolti Pohjanmaan museon kokoelmien laajuus erityisesti kansatieteen osalta. Hän oli intohimoinen keräilijä, ja kerrotaan, että hän otti monesti lääkäripalkkionsa erilaisina esineinä. Ei siis olekaan kumma, että hän haluaa varjella keräämäänsä arvokasta kokoelmaa. Kerrotaan, että vieläkin museon toisessa kerroksessa, jossa on Hedmanin henkilökohtaisia esineitä, kuuluu tuolloin tällöin kolinaa. Aikaisemmin, kun museossa ei vielä ollut nykyisiä tarkkoja hälytyslaitteita kävi kerran niin, että eräs myöhäinen museovieras oli nukahtanut Hedmanin sohvalle. Hän ei kuitenkaan voinut olla siinä pitkään, sillä hän putosi lattialle ikään kuin jonkun heittämänä.

Samoin kerran opastetussa ryhmässä oli mukana eräs vanha ja vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut mies. Hän seurasi tarkoin oppaan esitystä. Yhtäkkiä hän oli hävinnyt. Kaikki ovet olivat pysyneet suljettuina, joten luonnollista tietä kummitus ei voinut poistua. Paitsi itse Hedman, mainitaan, että myös hänen piikansa aiheuttaa toisinaan hämminkiä.

Myös ns. Maaherran talossa on oma kummituksensa. kukaan ei tunnu tietävän tästä aaveesta muuta kuin että toisinaan kuuluu kolinaa, vaikka talon pitäisi olla tyhjillään. (Marko Friberg)

Mitähän mahtaa suojella Vanhan Vaasan kirkon kummitus. Kukaan ei ole häntä itse asiassa nähnyt, mutta kun kirkon raunioilla, erityisesti vielä 50 vuotta sitten olleessa tunnelissa kuljettiin, tultiin nopeasti takaisin maan pinnalle. Tunnelma oli niin pelottava, että vallankaan lapset eivät uskaltautuneet tunneliin. (Aarne Teerimäki)

Pikkulapsen haamu

Nykyinen Cantaren talo Vöyrinkatu 12:ssa on kokenut monia kohtaloita. Alun perin sen rakennutti asunnokseen polttimomestari Gössmann. Myöhemmin eri omistajat ja vuokralaiset ovat sitä asuttaneet. Ei ihme, että nyt jo yli satavuotiaalla rakennuksella on omat kummituksensa. Talossa aina 1980-luvun alkuun asunut Christer Järn kertoo, että useat asukkaat eri aikoina ovat kuulleet lapsen itkua, vaikka ketään ei ole ollut näköpiirissäkään. Kun talon vuonna 1956 osti Finne&Beijar, uusittiin myös talon ympäristöä. Kun maata kaivettiin ulkorakennuksen perustuksia varten, löytyi lapsen kenkä ja muitakin lapselle kuuluneita esineitä. Yhteen aikaan talossa asui vuokralaisena pappi, joka omisti suuren kristallimaljan. Kerran, kun hän katseli maljaa, siitä nousi lapsen haamu. Myös lukemattomat juomalasit ovat menneet rikki aivan nykyaikaisessa kuivatuskaapissakin. Taulujen kerrotaan putoilleen seinältä ilman näkyvää syytä, asukkaat ovat myös tunteneet selittämättömiä kylmän ilman virtauksia ympärillään. Tässä on muistumia ns. poltergeist-(räyhänhenki)ilmiöstä.

1990-luvun alussa kun talon jo omisti Wasa Songargillet, sitä vuokrattiin häätilaisuuksia varten. Kerran tällaisessa juhlassa pöydällä ollut suuri kristallimaljakko, joka oli täynnä ruusuja, särkyi yhtäkkiä, ilman mitään syytä. samoihin aikoihin Vaasan ammattioppilaitoksen pojat olivat oppilastyönään korjanneet taloa. Ullakolla oli heistä tuntunut niin oudolta ja pelottavalta, että he olivat kääntyneet joukolla Christer Järnin puoleen ja tiedustelleet, tunsiko tämä taustoja oudoille tuntemuksille. Tarina kertoo, että joku talossa asunut piika oli siellä surmannut lapsensa ja tämän haamu vaeltelee rauhattomana talossa häiriten asukkaiden elämää. Maakunta-arkistossa työskentelevä Christer Järn kertoo selvitelleensä asiaa, mutta mitkään asiakirjat eivät tunne tuonkaltaista tapausta. (Christer Järn)

Toisaalta tietysti monet tapahtuneen kaltaiset ilmiöt voitaisiin helposti selittää talon rakenteilla, jotka on tehty aivan toisenlaista liikennettä varten kuin mitä Vöyrinkadulla nykyisin on. Puiset rakenteet horjuvat raskaiden rekkojen kulkiessa talon ohi. Hauskan selityksen epämääräisille, itkua muistuttaville äänille antaa Jussi Kangas. Hän kertoo, että ennen aikaan muurarit saattoivat muurata pullon suu ulospäin talon perustuksiin. Mikäli harjakaiset olivat muurareita tyydyttävät, pullon suu talon valmistuessa tukittiin. Muuten sii jätettiin auki, jolloin sopivalta suunnalta puhaltava tuuli sai aikaan ujeltavan äänen, joka saatettiin helposti tulkita lapsen itkuksi.

Mustapukuinen nainen

Gerbyssä asuessaan joskus 1980-luvulla tämän tarinan kertoja oli vaimonsa kanssa lähtenyt kotoaan ulos. Tällöin vaimo oli katsonut asunnon vierestä alkavaa polkua alaspäin ja nähnyt oudon , mustiin pukeutuneen naisen. Vaatetus oli vanhanaikainen ja naisella oli päässään huivi kulmat leuan alle sidottuna. Nainen katosi jälkeä jättämättä. Myöhemmin asiasta keskusteltiin paikalla pitempään asuneitten kanssa. Nämä olivat tunnistaneet naisen. Tämä oli kertojien mukaan tehnyt itsemurhan eikä täten saanut rauhaa kuoltuaankaan, vaan vaeltaa edelleen maan päällä. (Christer Järn)

Tämän tarinan juoni on hyvin tunnettu. Kysymys on rauhattomasta vainajasta, toinen aaveiden päätyyppi. Taustalla piilee käsitys, että itsemurhan tehneet tai muutoin väkivaltaisesti kuolleet ovat erityisen rauhattomia, sillä ne joutuvat tämän ja tuon puoleisen maailman välitilassa odottamaan pääsyä lepoon. Vastaavasta tapahtumasta on esimerkkinä toinenkin juttu:

Kuolleet kaupunkilaiset

Talvisodan aikana pommitettiin Vaasan rautatieaseman seutua. Pommituksessa kuoli ainakin kymmenen henkeä. Paikkaa ruvettiin pelkäämään, eikä suotta. Seuraavana kesänä pojat pelasivat aseman puistossa jalkapalloa. Pallo joutui vähän kauemmas ja kuinka ollakaan: kun eräs pelaajista luuli löytäneensä pallon, hän huomasikin potkivansa valkoista pääkalloa. Ehkä tämä tarina ei ole varsinainen kummitusjuttu, sillä kertojan mukaan pääkallo oli todella jonkun pommituksessa kuolleen.

Kadonnut pyöräilijä

"Vöyrinkaupunki oli 1950-luvulla vielä paljolti rakentamatonta aluetta. Erityisesti Vöyrinkadusta pohjoiseen ei ollut kuin metsikköä, kivikkoa ja joutomaata. Tänä päivänä siellä olevia Vöyrinkaupungin koulun eri rakennuksia ei vielä ollut edes ajateltu rakentaa. Nykyisen Myllykadun suuntaisesti alueen halkaisi syvä ja leveä oja - melkein pieni joki. Se on vieläkin olemassa urheilukentän ja entisen Onkilahden yhteiskoulun välissä. Tosin ainakin pikkupojan muistiin jääneenä se on nyt huomattavasti kesympi kuin tuolloin. Ojan yli kulki siltana leveä lankku, jotta Vöyrinkaupungilta voitaisiin päästä Myllykalliolle.

Kaksi pientä poikaa istui kirkkaana kesäisenä iltana mäen korkeimmalla kohdalla, suunnilleen nykyisen Vuorikadun koulun yläpuolella. Ystäväni ja minä katselimme alas Myllykatua kohti. Näimme sinne esteettömästi, sillä puita ei välillä kasvanut. Myös siltalankku oli hyvin näkyvissä. Niinpä siis huomasimme, kuinka kapeaa tietä pitkin ajoi pyöräilijä, hiukan hoippuen, olisiko ottanut jotain miestä väkevämpää, kun niin heitätti. meitä poikia tietenkin kiinnosti, silloin vielä alkoholi oli vain aikuisten asia ja jännittävä juttu kaiken kaikkiaan.

Pyöräilijä ajoi kohti puusiltaa. Mutta voi, juuri sillan kohdalla hän suistui pyörineen päivineen ojaan, jossa sillä kohtaa oli vettä ainakin 30 senttiä. Vilkaisimme toisiimme ja katsoimme jähmettyneinä, mitä tapahtuisi. Pyöräilijä ei noussut ojasta. Äkkiä jalat alle ja pelastustouhuihin. Syöksyimme tuulispäänä mäkeä alas, emmekä missään vaiheessa päästäneet näkyvistämme siltalankkua ja ojaa.

Hetken kuluttua jo kurkottelimme ojaan nähdäksemme onnettomuuden uhrin. Ei mitään! Tarkastelimme tiukin silmin koko ojan ja vielä vähän ympäristöäkin. Otimme kepin ja painelimme ojan pohjaa hyvän matkaa lankun kummaltakin puolen. Ei mitään havaintoa miehestä tai polkupyörästä. Minne hän oli kadonnut? mitä oli tapahtunut. Koskaan sen jälkeen emme nähneet miestä enää vilahdukseltakaan." (Åke Rosing)

Kummituksella, josta tässäkin tarinassa on kyse, tarkoitetaan epätavallisia näkyjä tai ääniä, jotka tapahtumahetkellä on tulkittu yliluonnollisten ilmiöitten aiheuttamiksi. Jos haluaa väen väkisin etsiä tälle kiinnostavalle kummitustarinalle selitystä, voisi ajatella, että poikien huomio hetkeksi herpaantui pyöräilijän tarkkailemisesta ja myöhemmin heidän muistamansa tuki toisen muistoja, kunnes tarina oli valmiiksi kehittynyt.

Hirtetyn miehen haamu

Erään lapsen muistiin on jäänyt myös seuraava Vaasaan kiinteästi liittyvä tarina: "Asuin lapsena Mäkikaivontie viidessä. sinne oli silloisen pikkupojan mielestä pitkä matka kaupungista. Erityisen vaikeaksi matkan teki se, että kaupungin ja asuinpaikan välillä oli pieni metsikkö, jossa oli kaivo. Tietenkin lienee siitä saanut nimensä. No kaivon luona kummitteli, sillä sen lähelle oli mies joskus menneinä päivinä hirttäytynyt. Sen miehen haamu nyt häiritsi etenkin pimeän aikaan ohikulkijoita. Aina kun kaupungista lähdettiin kotiin Mäkikaivontielle, soitettiin ensin joku aikuinen kotoa tulemaan vastaan." (Bertil Björklöf)

Kertoja ei mainitse itse koskaan nähneensä aavetta, mutta jo pelko sen näyttäytymisestä esti liian rohkeat lähestymisyritykset.

Venäläisten sotilaiden haamut

Tuovilanjoen yli johtaa tänäkin päivänä vanha, pieni kivisilta. Se oli olemassa jo sisällissodan aikana. Vaasan venäläisen varuskunnan sotilaat ampuivat tarinan mukaan laihialaisen miehen. Kostoksi laihialaiset ampuivat Tuovilan sillan pieleen kolme venäläissotilasta. Tarinan mukaan tasan kymmenen vuotta myöhemmin - vuonna 1928 - alkoivat venäläissotilaat kummitella. Kertoja ei kuitenkaan tarkemmin täsmentänyt, miten kummittelu ilmeni. Koska tiedettiin, että venäläiset sotilaat olivat uskonnoltaan ortodokseja, paikalle pyydettiin Vaasan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Borotinskij, joka siunasi vainajat. (Aarne Teerimäki)

Elokuvateatterin avulias kummitus

Vaasalainen Elokuvan ystävät ry. -niminen kerho näytti elokuvia Ritzissä, kirkkopuistikon varrella vuosina 1996-97. Tarinan kertoja oli koneenkäyttäjänä yläkerrassa. Hänen tehtäviinsä kuului myös ovien sulkeminen näytäntöjen jälkeen. Hän mainitsee, että usean kerran, kun hän lähti konehuoneesta alas varsinaiseen teatteriin, kuului epämääräistä kolinaa ja pauketta. Kun hänen sitten piti sulkea teatterin ovet, ne olivatkin jo kiinni, vaikkei kukaan muu ollut voinut niitä sulkea.

Pilke silmäkulmassa kertoja arvelee, että elokuvateatterin entiset koneenkäyttäjän halusivat näin antaa apuaan ja osoittaa hyvää mieltään, koska teatteri elokuvakerhon ansiosta oli jälleen alkuperäisessä käytössään, eikä sitä pidetty jonain muuna kokoontumistilana, kuten edellisen vuoden kuluessa oli ollut asianlaita. Hän myöntää, että ovet saattoivat ainakin joskus vanhassa rakennuksessa sulkeutua vaikka itsestään. (Terho Laitila)

Kahden varjon salaisuus

Kertoja sanoo asuneensa Kapteeninkatu 12:ssa. Hän saapui eräänä päivänä (!) ostoskärryineen kotiin. Portilla hän katseli sivuilleen ja pelästyi, sillä hän näki kaksi omaa varjoaan. Hän vakuuttaa, että erehtymisen vaaraa ei ole, sillä ketään muuta ei ollut lähelläkään. kummallakin varjolla hänen oma muotonsa aina turkislakin kuvaa myöten. Hänen siinä säikähtäneenä katsellessaan, toinen varjo hitaasti haipui. Seuraaavana päivänä hän sai viestin erään sukulaisensa kuolemasta. (Eila Sundqvist)

Vaarallinen kellari ja muita pelottelutarinoita

Lapset ovat aina pitäneet kauhujutuista. Kuinka ihanaa onkaan kuunnella kammottavaa aavetarinaa pimeänä talvi-iltana, kun tuuli ulvoo ulkona, mutta kuulijalla on ympärillään turvallinen koti. Lapsille pelotukseksi on myös aivan tosissaan kerrottu aavetarinoita. Kun jokin paikka oli vaarallisena pidetty, siihen sidottiin kertomuksissa jotain kammottavaa, joka ehkäisi lapsia paikkaa lähestymästä. Ainakin vanhemman polven suomalaisille ovat tuttuja jutut näkistä, joka tulee ja vie, jos lapsi luvatta menee veden äärelle - jonkinlainen lapsenvahdin korvike siis. Vaasassa oli lisäksi se erikoisuus, että kun uutta Vaasaa rakennettiin 1800-luvun puolenvälin jälkeen, monien talojen kellareihin kaivettiin kaivo, siis vaaran paikka lapsille.

Vaasalainen kertoja muistaa seuraavan tarinan: "Kun olin pikkutyttö 1930- ja 40-luvulla, asuin Vaasanpuistikko kolmessa, nykyisen seurakuntatalon paikalla. Vanha, suuri puutalo ulottui Vaasanpuistikolta hyvän matkaa Koulukatua pitkin. Vanhojen puutalojen tapaan siellä oli kellari, hämärä, lapsen mielestä jännittävä paikka. Aikuiset kertovat, että siellä kummittelee, kukaan ei tosin tarkentanut miten, pelottavasti kuitenkin. Niinpä me lapset välttelimme koko kellaria paitsi silloin, jos joku isompi tuli mukaan. Muistan, että lähistöllä asunut Vuorenmaan Olle tuntui turvalliselta seuralaiselta, kun pienemmät lapset halusivat saada pelonväristyksiä selkäpiihinsä. Mitähän osuutta kummitustarinaan lienee saman talon talonmiehellä, rouva Gunnel Björsesillä. (Irmeli Alanko)

Joka tapauksessa kummitukset olivat sikäli elinvoimaisia, että vielä kertojan lapset, nyt jo neljissäkymmenissä, muistavat hekin pieninä seikkailleensa samaisessa kellarissa kummituksia jahtaamassa. Valitettavasti talo purettiin pois nykyaikaisemman rakentamisen tieltä.

Samantapaisen pelottelutarinan muistaa lapsuudestaan toinenkin vaasalainen. Hän kulki koulutietään Finlaysonin ohi. Silloisella tehdasalueella oli pieni, erillinen rakennus, joka joskus oli toiminut ruumishuoneena - ainakin tarinan mukaan. Sen luona kummitteli, kuului epämääräistä kolinaa. Rauhattomat henget eivät saaneet lepoa. (Anita Korpela)

Myös uuden hautausmaan lähistöllä kummitteli, aaveet olivat keskittyneet hautausmaalla varhemmin sijainneen ruumiinavaushuoneen lähistölle. Vielä 1950-luvulla näitä tarinoita kerrottiin. (Päivikki Minni)

Ehkä näissäkin on kyse siitä, että ei haluttu pienten lasten kulkevan yksinäisillä paikoilla ainakaan pimeän aikaan. Kummituksethan, kuten tunnettua, esiintyvät tavallisimmin pimeässä.

Enneunet

Oman lukunsa yliluonnollisissa kokemuksissa muodostavat enneunet. Ne ovatkin ehkä yleisin yliluonnollisen kokemuksen muoto. Monet ihmiset pitävät lähes kaikkia uniaan enteellisinä. Tähän on otettu mukaan vain sellaisia unia, jotka jotenkin liittyvät Vaasaan. Useita muitakin oli eri kertojilla muistissaan.

Vaasassa toimi 1960-luvun alkuun asti Tiklas-tehtaan yhteydessä lasten päiväkoti. Kertoja oli siellä toimessa ja viihtyi hyvin paikassaan. Eräänä yönä hän heräsi ja hänen vieressään seisoi nainen, joka sanoi selkeällä äänellä: Tämä päiväkoti lopetetaan kolmen kuukauden kuluttua. Seuraavana aamuna hän kertoi asiasta työtovereilleen ja myös osaston johtajalle. Koko juttuun suhtauduttiin hyvin epäuskoisesti ja häntä nimiteltiin hyväntahtoisesti naureskellen sibyllaksi. Vain muutaman viikon kuluttua tapahtuneesta tuli ilmoitus päiväkodin lopettamisesta. Kaikki työtoverit olivat todella ihmeissään. (Sirkka Kilpiö)

Toinen kertoja mainitsi, että kun hän oli lapsi, he muuttivat Vaasassa uuteen asuntoon. Heti ensimmäisenä yönä hänen äitinsä oli herännyt siihen, että keittiön ovipielessä seisoi hänelle tuntematon nainen. Vähitellen tuo kuvajainen sitten häipyi. Seuraavana päivänä kertoja oli kuullut äitinsä sanovan hänen isälleen: "Tänään kävi eräs nainen kysymässä, mihin tuo meidän seinänaapuri on muuttanut. Se oli se sama nainen, jonka minä näin yöllä. (Kerttu Viklund)

Hauskan "aavetarinan" kertoo eräs rouva: "Mieheni oli hiljakkoin kuollut. Lähdin taas tapani mukaan illalla hautausmaalle viemään kukkia hänen haudalleen. Joku ystäväni kysyi, eikä minua pelota mennä hautausmaalle pimeässä. Vastasin vain, etten osannut vainajia pelätä. Olin jo laskenut kukat ja seisoin mietteissäni haudalla muistellen edesmennyttä miestäni. Käännyin puolittain, vilkaisin olkani yli ja näin naisen, joka oli pukeutunut pitkään, valkoiseen pukuun ja lähestyi minua. Silloin oli jo lähellä, etten sittenkin lähtenyt juoksemaan pakosalle. Käännyin kuitenkin ja näin, että naisen rinnalla oli myös tummaan pukuun pukeutunut mies. Vastavihitty morsiuspari oli tullut tuomaan kukkia läheisensä haudalle." Tämä juttu selittää kenties useankin aavetarinan lähtökohtia.

Lisääkin kummitusjuttuja olisi kaivattu

Yllättävän vaikeaa on ollut kerätä aavetarinoita Vaasasta. Kukaan ei juuri tunnu niitä muistavan. Jos jo luulee löytäneensä hyvän kummitusjuttujen kertojan, saattaakin käydä ilmi, että tämä taitavana sanankäyttäjänä on tuttavilleen vain keksinyt illan iloksi, päivän ratoksi kivoja aavetarinoita, ja niitä ei nyt ollut tarkoitus ottaa tähän yhteyteen mukaan.

Vaasassa on kuitenkin monia kummitteluun sopivia paikkoja: Finlaysonin tehdas, Hovioikeuden talo, Kaupungintalokin, monista yksityisrakennuksista puhumattakaan. Kaupunki on kohta 150 vuotta sijainnut tällä samalla paikalla. Mihin ovat kaikki aaveet hävinneet?

Lähteet

Painetut

Ahlbeck Tuulikki, Pade Anne (toim), Kummittelu, Lademann Kööpenhamina 1991.
Hoving Viktor, Vaasa 1852-1952, Otava Helsinki 1956.
Timonen Eija (toim), Kuu paistaa kuollut ajaa, SKS Mikkeli 1984.
Virtanen Leea, Kun kello pysähtyi, WSOY, Porvoo 1974.
Virtanen Leea, Kuollut isöäiti, WSOY, Porvoo, 1993.

Painamattomat

Haastattelut
Irmeli Alanko, Bertil Björklöf, Marko Friberg, Christer Järn, Jussi Kangas, Anita Korpela, Terho Laitila, Päivikki Minni, Åke Rosing, Eila Sundqvist, Aarne Teerimäki, Kerttu Viklung