Mille vaasalaiset nauroivat sata vuotta sitten

Maassamme oli aina itsenäisyyteen asti vallalla kaikkeen kirjallisuuteen kohdistuva, vuodelta 1867 oleva sensuuriasetus. Sehän merkitsi, että ennakkotarkastuksissa voitiin poistaa lehdistä ja kirjoista sellaista tekstiä, joka vallanpitäjän silmissä oli epäilyttävää tai vahingollista.

Sensuurin takia onkin ymmärrettävää, että varsinkin suomenkielinen lehdistö vain hitaasti sai ilmaa siipiensä alle. Etenkin aikakauslehdistö oli pitkään oman vuosisatamme puolella varsin niukkaa.

Vaikeat olosuhteet huomioon ottaen oli kuitenkin kunnioitettavaa, että jo 1900-luvun alku oli maassamme, silloisessa Venäjän suuriruhtinaskunnassa, kansallisten pilalehtien kulta-aikaa. Tuulispää ja poliittinen, vasemmistolaisesti suuntautunut pilalehti Kurikka ilmestyivät hyvinkin monena vuonna. Kummankin painopaikka oli Helsinki. Muitakin pilalehtiä ilmestyi lyhyemmän tai pidemmän ajan kuluessa.

Tuntuu luontevalta olettaa, että suomalaiset pilalehdet olivat ottaneet esikuvakseen englantilaisen Punchin, samantapaisia lehtiä toki ilmestyi myös Manner-Euroopassa.

On tunnettua, että silloin kun kansa ei tunne itseään vapaaksi, kritiikki vallanpitäjiä kohtaan kanavoituu helpommin pilojen ja kaskujen kautta. Lähimenneisyyden esimerkki on Neuvostoliitossa ilmestynyt Krokodil sekä uudemman ajan sähköisen viestinnän ilmentymänä Radio Jerevan.

Vaasassakin osattiin

Vaasassakin painettiin pilalehteä vuosina 1911-15. Muuten ainoaa Pohjanmaalla koskaan ilmestynyttä. Sillä oli aika kansallisromanttinen nimi: Kulkuri. Lehti ilmestyi vain viitenä vuotena, ensimmäisen vuoden kuluessa ainoastaan yksi numero saapui lukijoitten käsiin. Kaiken kaikkiaan numeroita 48 ja niistäkin osa oli tuon ajan tavan mukaan kaksoisnumeroita.

Lehden päätoimittaja ja julkaisija oli Anttoni Vakkuri, vaasalainen liikemies, jonka jotkut vaasalaiset ehkä vielä muistavatkin. Originellina herrasmiehenä hän erottui Vaasan katukuvasta, vaikkakin Kulkurin päätoimittajan virka jäi vain lyhyeksi episodiksi hänen toiminnassaan. Anttoni Vakkuri lienee ehkä odottanut, taloudellistakin hyötyä lehden kustantamisesta. Toisin kuitenkin kävi. Ilmestyttyään koko vuoden 1915 erittäin epäsäännöllisesti lehti lakkasi lopullisesti: Joulunumero viimeisenä ilmestymisvuonna oli jäähyväislehti.

Kulkuri lupasi olla "huumorin ja satiirin edustaja". Poliittisesti luvattiin säilyttää puolueeton linja. Lehden sisältö olikin sitten varsin paikallisesti suuntautunutta. Pakinat käsittelivät paljolti Vaasaa, toisaalta erityisesti pilarunot esittivät yleisempiäkin ilmiöitä. Varovaisuus ja jonkinlainen keskitien kulkijan asenne oli leimallinen lehdelle koko sen ilmestymisen ajan. Kaskut ja vitsit, joita Kulkurissa oli, tuntuvat sen ajan Suomen yhteiseltä pilavarastolta.

Vitsien naisia

Yli 80 vuotta vanhoja ovat ne naurun aiheet, joita Kulkuri lukijoilleen tarjosi. Monet kaskuista ovat tiukasti sidoksissa aikaansa.

Rouva:" Katsos minua suoraan silmiin ja koeta lukea ajatuksiani".
Aviomies: "Ei, se on mahdotonta pikku possuni, - näin keskellä kuukautta."
Jotta tarinan huumorin ymmärtää on oltava selvillä muutamista historian tosiseikoista. Virkamiehistölle maksettiin 90 vuotta sitten palkka kerran kuussa, sen lopussa. Tällöin tietenkin rahat olivat jo puoleen kuuhun tultaessa käyneet vähiin. Ei aviomiehen ollut mahdollista antaa mitään ylimääräistä pikku rouvalleen, kun palkkapäivä oli vielä kaukana. Keskiluokan nainenhan ei käynyt työssä ja vaikka olisi käynytkin, ei hän saanut hallita omaisuuttaan ennen vuotta 1929, jolloin vasta naisillekin myönnettiin laissa tämä oikeus. Hauska on myös havaita aviomiehen puolisostaan käyttämä hellyyttelynimi: Pikku possuni. Maatalousyhteiskunta oli vielä lähellä puheissakin.

Avioliiton solmiminen oli naiselle tärkeää, sillä naimattomana hän oli satakunta vuotta sitten sukulaistensa armopalojen varassa. Se saattoi olla vielä paljon tuskallisempaa kuin pyydellä vaaterahojaan aviomieheltään. Ei siis ihme, että monet kaskut Kulkurissakin käsittelevät avioliittoon pääsemistä ja muita siihen liittyviä asioita.

"luistinradalla kaatuu neiti x kumoon vieraan herran kanssa, jota hän töytäisi ja hänen boansa kietoutui molempain kaatuneitten ympäri. Äiti syöksähtää paikalle ja huutaa: Niin, antakaa olla ystäväni, minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako."

Aika tavalla lukijoitten huumorintajuun, sillä uskonnolliset mielikuvat eivät vielä 1900-luvun alussa mitenkään kuuluneet vitsien vakioaiheisiin. Boa muuten on nykysuomen sanakirjan mukaan naisten irrallinen turkis- tai höyhenkaulus, puuhka. Nimitys on tietenkin tullut jättiläiskäärmeestä. Mielikuvitusleikkinä juhlallinen näky: Nuori nainen luistelemassa yllään pitkä hame, tiukkavyötäröinen takki ja tuo sanottu boa. Näin pukeutuneena hän sitten taklaa luistelevan herrasmiehen, johon lähinnä neidon äiti heti iskee silmänsä: Sulhas-kandidaatit olivat tarpeen.

Isä Ruusunheimo: Annin sinä saat, mutta myötäjäisiä ei hän saa."
Sulhanen Iisak: "No mitä minä sitten teen Annillakaan."

Tämä juttu on taatusti huvittunut enemmän isoäidin isää kuin meitä tämän päivän ihmisiä, siksi harvinaisiksi myötäjäiset ovat käyneet. Voisimme myös kiittää tasa-arvoistumista? Avioliitto ei enää ole sitä, että mies ottaa itselleen vaimon, joka sitten tottelee häntä saadakseen elatuksensa.

Syyt avioliiton solmimiseen ovat aina olleet hyvin moninaiset. Samoin kuin edellinen kasku ei oikein tämä päivän lukijaa hauskuudellaan vakuuta, on seuraavakin auttamatta aikansa tuote, sidoksissa menneeseen kulttuuriin.

A: "Kuinka te voitte, jolla on niin pieni palkka, ajatella naimisiin menoa?"
B: "Minä en voi nukkua pimeässä, sen tähden täytyy olla joku, joka sytyttää kynttilän."

Tuskimpa nykyajan nuorukainen sentään tarvitsi lampunkatkaisijan painajaa, tai mistäpä sen tietää näin uusavuttomuuden aikana! Kokonaisuudessaan juttu tuntuu vanhentuneelta jo 1910-luvullakin, olihan Vaasan Sähkö perustettu jo parikymmentä vuotta aikaisemmin ja ainakin kaupungin keskusta Vaskiluotoa myöten oli sähköistetty.

Paitsi pikku naisen suloista tietämättömyyttä, seuraava kasku kertoo myös oman aikansa terveydenhuollosta ja hygieniasta.

Olli: "Rakas Aino, älä syö noita pikkumakkaroita, niissä voi olla trikiinejä."
Aino: "Sehän on mahdotonta, kun molemmat päät ovat kiinni."

Tämä tarina on tietyllä tavalla blondi-vitsien edeltäjä. Aina on ollut hauska nauraa niille, jotka ovat tyhmempiä ja tietämättömämpiä kuin kertoja.

Työläiset ja piiat

Yhteiskunnalliset erot olivat vuosisadan alussa vielä suuret. Surutta kulkurikin käyttää hyväkseen aikansa ennakkoluuloja ja käsityksiä. Jos ihminen kuului työväenluokkaan, siitä seurasi myös se, että hän oli tyhmä tai ainakin muutoin epäilyttävä.

Mitähän mahtaisivat nykyajan kauppa-apulaiset ajatella, jos lehdessä olisi yhtä halventava juttu heistä kuin vuosisadan alun Kurikassa.

Puotilainen (nyrpeissään): "Sen jälkeen kun nuo tuhannet automaattiset kassat tulivat on meidän palkkamme vähentynyt kymmenesosaan entisestään."

Jutun juju on siinä, että kun kassakoneeseen on lyöty tietty rahasumma, ei puotilainen enää pääse ottamaan itselleen "provisiota". Painokanne saattaisi ehkä meidän päivinämme seurata tuollaisesta jutusta hyvinkin pikaisesti. Muutakin moraalittomuutta epäiltiin kuin petosta. Laiskojakin oltiin:

Isäntä: "Jok'ikinen kerta kun tulen konttoriin, löydän teidät nukkumassa."
Kasööri: "No niin. Mutta sehän osoittaa, että minulla on hyvä omatunto, vai mitä."

Pojat taas olivat moraaliltaan epäilyttäviä:

Talon tytär, jolle hänen poissa ollessaan oli sulhasensa jättänyt kukkavihon: "Oli synti, etten ollut kotona! Hän olisi saanut suudelman."
Palvelijatar: "Hän sai sen minulta."

Toisenlaisesta eettisten arvojen puutteesta kertoo seuraava vitsi. Siinä taitaa olla jo samoja aineksia kuin 1930-luvulta alkaen elokuvattujen sotilasfarssien ketjussa.

Kaartilainen (keittäjä polvellaan): "Tiedätkö Augusta, kun joka mies on mustasukkainen minulle."
Keittäjätär ihastuneena: "Mutta pikku kelpo Kalleni, eihän ne kaikki voi minua tuntea."
Kaartilainen: "Eei toki, mutta katsopas, kun meitä punnitaan joka kuukausi, niin ne huomaavat, että minä käyn painavammaksi ja painavammaksi."

On ikävää, että Kulkurin elinikä ankeiden aikojen vuoksi jäi niin lyhyeksi. Balkanin sota alkoi vuonna 1912. Sen lehti vielä kesti, vieläpä vaisusti pilailikin turkkilaisten kustannuksella, mutta ensimmäisen maailmansodan syttyminen ravisutti siinä määrin koko Venäjää ja sen mukana Suomea, että tilausten vähyys pakotti Kulkurin lopettamaan toimintansa. Se oli vahinko, sillä Pohjanmaakin olisi tarvinnut naurua ja iloa. Arja Lindholm