Porstuan etusivulle

HISTORIA

Koluja 6 vuosikymmentä   Oli 50-luvun alku kun tuo ”tauti” iski sieluuni; aloin kerätä vanhoja esineitä. Raahasin naapurin liiteristä kaiken rojun keskeltä vanhaa arkkua. Puhdistin, pesin sen oikein lipeäkivellä niin, että siitä lähti lähes kaikki vanhatkin maalit. Sitten maalasin sen niin kuin ohjeet sanoivat samoin kuin ennenkin: punamullalla päältäpäin ja siihen jonkinsorttisia ”ootrauksia”. Sisältä se oli ihme kumma valkoinen, sillä se väri oli tavallista kalliimpaa. Jo ihan pikkupoikana olin ominut isän ”mainarimitan”, jolla oli tietyssä kulmassa mitattu kaivospölkkyjen asento. Se oli pikkupojan mielestä hieno ja arvokas laite, jota olen säilyttänyt kuin kukkaa kämmenellä melkein 80 vuotta. Vähitellen innostuin niin, että aina kun sain silmiini hylätyn tuolin, kaapin, hyllyn tms. olin valmis ottamaan, ostamaan tai varastamaan sen. Tuolla ”varastamisella” tarkoitan sitä, että jos joku talo kaukana kirkolta oli romahtanut ja siellä olevat esineet selvästi hylätty, niin katsoin ”varkauden” ”talteenotetuksi”... näin sain pidettyä omantuntoni kurissa. Esimerkkinä siitä miten jotkut olivat ”kateellisia”, oli veli Oivan kertomus siitä kun hän näki jonkun maalaistalon navetan nurkassa puoleksi olkiin ja lantaan peittyneen puupytyn. Kysyi isännältä että saako tuon, oli vastaus, että he juuri aikoivat ottaa ja putsata sen. Vuosien perästä Oiva meni taloon uudestaan – piirtämään joitakin esineitä tuvassa - meni sitten navettaan. Siitä pytystä näkyi vain puolilahonneet ”korvat” eikä se ollut enää pelastettavissa. Yksi museoni esine on yli kaiken: limonaadintekokone. Isä oli sen ostanut jostain järviseudulta n. 1925 ja ”tehdas” pyöri vuosikymmenen ajan kunnes sähköistetyt isot tehtaat söivät sen pois. Keräily jatkui vuodesta toiseen ja ammatillani oli sen suhteen eräs etu: tapasin paljon ihmisiä ja kun aina käänsin puheen ”vanhoihin koluihin”, löytyi usein ilmainen tai hyvin vähämaksuinen kaluste, joihin sitten liitin poisolevia paloja, sorvasin mätienjalkojen tilalle uusia, hieroin ja maalasin kunnes niistä tuli ihan entisensä näköisiä - ja joskus jopa parempia, kun hallitsin monet entisöijän taidot. Näin jatkui kymmeniä vuosia, kunnes sain ajatuksen ottaa yhteyttä museovirastoon, joka antoikin oikeuden käyttää kotimuseon titteliä. Siellä se nyt on viimeistelyä vaille Viitalankylässä. Näyttelen ja esittelen sitä halukkaille ryhmille. Ja yhteyden saa: puh. 0400 681 881.   Ossi Polari   Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 30.7.2011, s. 3. URN:NBN:fi-fe201108232261

© Porstua 2002 - Kaikki oikeudet pidätetään