Vaasalaista viinapolitiikkaa viime vuosisadalla

Leipurimestari Otto Johan Magnus Blom perusti vuonna 1869 viinapolttimon Pitkälahden lammen rantaan paikkaan, jossa nykyisin on Malmöntalo. Entuudestaan siinä oli sijainnut olut- ja portteripanimo. Blomin velvollisuudeksi sovittiin pitää yllä tietä uudelle hautausmaalle.

Vanhassa Vaasassa oli sairaalan taloudenhoitaja Johan Jakob Sundenilla viinapolttimo vuodesta 1848 yhdessä Carl Johan Brjörkmanin kanssa. Kun Sunden kuoli vuonna 1869, Porista tullut kauppias Hjalmar Reinhold Nordgren vuokrasi tehtaan hänen leskeltään. Nordgrenillä oli myös viinan tislaamo, jonka tuotteet jopa palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1878.

Polttimon vuokra-ajan päätyttyä vuonna 1881 Hjalmar Nordgren perusti Pohjolan Polttimon Pitkänlahden lammen toiselle rannalle siihen, missä nykyään on mm. Vaasan Kuvastin ja Lasihiomo Oy. Hautausmaan tienpito tuli nyt Blomin ja Nordgrenin yhteiseksi velvollisuudeksi.

Nordgrenin polttimo joutui konkurssiin vuonna 1884. Välillä mm. Carl-Johan Hartman ja Viktor Schauman olivat polttimon omistajia, kunnes he vuonna 1888 myivät osake-enemmistön norjalaissyntyiselle John Edvard Moelle. Tällä oli jo ennestään hallussaan pääosa Pitkälahden Polttimosta lammen toisella rannalla, joten oli luonnollista, että yritykset yhdistettiin. Moella oli edesmenneen O. J. M. Blomin tytär vaimona, tontteja kaupungissa ja osakkeita ja osaomistuksia tunnetuissa vaasalaisissa tehtaissa ja liikelaitoksissa. (Lähde:Christer Jernin tutkimuksia, julkaisematon aineisto.)

Polttimoiden toiminta lakkasi vuonna 1919. Pitkänlahden polttimon höyrykoneista yksi myytiin Peräseinäjoelle Oskari Luomalle Ronnalan myllyyn sähkönlähteeksi. Rakennukset muutettiin asunnoiksi. Puiset rakenteet joutuivat tulen tuholle 1941. Sitä ennen oli talosta lähtenyt maailmalle mm. poliisi Köykän poika Tapio, josta tuli kansainvälisesti tunnettu radio- ja stereotekniikan uranuurtaja, k. 1994. (Terttu Köykän haastattelu 27.11.97.)

Anniskelun kunnallistamisyritys

Viinanpolttimon omistaja J. J. Sunden anoi marraskuussa 1865 viinan vähittäismyyntioikutta. Maistraatin kutsui koolle porvareiden ja talonomistajien eli kaupunginvanhinten kokouksen asiasta päättämään. Rehtori A. G. J. Hallsten ja kauppaneuvokset Joachim Kurtén ja C.G. Wolff sekä koulu- ja teollisuus mies Alfred Kihlman esittivät, että oikeutta ei pidä antaa yksityisille ollenkaan. Myynti oli varattava kokonaan kaupungille ja laajennettava myöhemmin myös anniskeluun. Tästä saamansa varat kaupungin tulisi käyttää yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Liikettä olisi hoidettava niin, ettei se edistäisi, vaan ehkäisisi juoppuotta.

Esitys sai kokouksen yksimielisen kannatuksen ja myös maistraatti hyväksyi sen. Vaasa oli vanhinten päätöksellä saamassa viinapoliittisen ratkaisun, jota Ruotsissa samaan aikaan alettiin kutsua Göteborgin malliksi.

Lääninhallitus kumosi kaupunginvanhinten päätöksen. Se katsoi, että uuden viina-asetuksen 46. pykälä ei mainitse kuntaa myyntiin oikeutettujen joukossa ja sitä paitsi kunnassa on asukkaita, joilla ei ole oikeutta viinan valmistuksen ja myyntiin. Viinaa oli myytävä useammassa paikassa, jotta hinta ei nousisisi kohtuuttomaksi.

Kaupunginvanhimmat valittivat asiasta senaattiin huhtikuussa 1866. He painottivat siveellisyyden edistämistä ja toivoivat, että kaupunki voisi ainakin olla yhtenä myyntioikeuksien anojana. Senaatti käsitteli valitusta jo saman huhtikuun aikana. Enemmistö katsoi, että viina-asetuksen 56. pykälän mukaan kunta ei voi kantaa myynnistä veroa eikä järjestää myyntiä muullakaan tavoin. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö V. J. Snellman sekä senaattorit Sebastian Gripenberg, Axel Ludvig Born ja Carl-Olof Cronstedt vähemmistönä olivat sitä mieltä, että jos kunta maksutta ja siveellisyyden edistämisen tarkoituksessa ottaa viinanmyynnin hoitaakseen, siltä ei voida tällaista oikeutta kieltää.

Vastakkain oli kaksi ajattelutapaa: ankaran juridinen kanta ja sosiaalieettisen motiivin sävyttämä käytännöllisen tarkoituksenmukaisuuden linja. Tiukka juridinen kanta voitti, kuten nykyäänkin on tavallista - Göteborgin järjestelmä toteutui Vaasassa osittain siten, että vuonna 1876 Wasa utskänknings aktiebolag (anniskelu- ja vähittäismyyntiyhtiö) sai myyntimonopolin. (Lähde: Uuno Tuominen, Suomen alkoholipolitiikka 1866-1886, II osa.)

Sosiaalieettinen kanta pääsi voitolle äärimmäisessä muodossaan vuonna 1919, jolloin erityisesti työväestön ja raittiusjärjestöjen kannattama kieltolaki tuli voimaan.

Kaarlo Autio