Parturivälskäristä kotisairaalaan - 250 vuotta sairaanhoidon kehityshistoriaa

Nykyaikaisen sairaanhoidon voidaan katsoa saaneen alkunsa Ruotsi-Suomen Collegiumin Medicumin vuonna 1688 antaman lääkintöjärjestyksen myötä. Kyseinen lääkärien, välskärien ja apteekkarien toimintaa valvovan elimen päätös edellytti piirilääkärien asettamista valvomaan maaseudun lääkärinhoitoa. Kovin suurta kehityshalukkuutta ei emämaa Ruotsi tuntenut Suomi-provinssiaan kohtaan, koska ensimmäinen piirilääkäri Suomeen nimitettiin vasta 61 vuotta myöhemmin.

Suomen ensimmäinen piirilääkäri Barthold Hast nimitettiin Vaasaan maaliskuussa 1749. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka sai Ruotsissa lääketieteentohtorin arvon. Nimitetyn piirilääkärin toimialue kattoi historiallisen Pohjanmaan, alueen suurin piirtein Ikaalisista Tornioon ja idässä Kajaaniin.

Seuraavasta vuodesta lähtien piirilääkäreitä tuli maahan lisää, mutta Pohjanmaalle piirilääkäreitä tuli lisää vasta seuraavalla vuosikymmenellä Ouluun ja Kajaaniin. Kaupungit alkoivat palkata erityisiä kaupunginlääkäreitä 1700-luvun lopulla.

Vaasaan ensimmäinen kaupunginlääkäri nimitettiin 1791, viran ensimmäinen hoitaja oli Johan Eberling. Vaasan ensimmäisen kätilön virkaa hoiti vuodesta 1763 tukholmalainen Helena Sandel, jonka oli tarkoitus opettaa vaasalainen nainen tehtävään, mutta tirehtööri Runebergin mukaan samalla rahalla sai Ruotsista valmiin kätilön.

Parturi, seppä ja tietäjä

Ennen tuota vuotta 1749 Suomenmaassa oli tasan yksi lääkäri, ja hänkin hoiti lähinnä sotilaslääkärin tehtäviä. Tavallinen kansalainen oli pikku kirurgiassa parturin terävän veitsen varassa, parturi hoiti tarvittaessa myös hampaiden poistot ja raajojen amputoinnit. Maaseudulla ei ollut partureita, siellä kyläseppä oli kova sana märkivien hampaiden poistossa.

Sisätautivaivat hoituivat kansanparantajien avulla, joita kylläkin vielä 1600-luvun alkupuolella Pohjanmaalla vainottiin ja poltettiin. Kansanparantajia nimittäin kutsuttiin tuolloin varsin yleisesti noidiksi, ja heitä syytettiin myös talon epäonnen ja taloudellisten takaiskujen synnyttämisestä.

Viimeinen "noita" Pohjanmaalla oli lapualainen Forssin Sanna, Jolta haettiin apua monenlaisiin Sairauksiin ja hyvinkin laajalti. Hänkin oli entisaikojen tapaan poliisin kuulusteluissa vuonna 1946 lääninlääkäri O. A. Hokkasen tekemän kantelun perusteella. Sannaa epäiltiin laittomasta lääkärinammatin harjoittamisesta. Poliisikuulusteluissa hän ilmoitti taitonsa olevan miehensä Amerikasta tuoma ja peräisin intiaaneilta. Kuulustelu ei johtanut syytetoimiin.

Apteekkitoiminta

Vaasan ensimmäinen virallinen apteekkari oli 1732 Stralsundissa Saksassa syntynyt Joachim Kanzau. Hänelle myönnettiin apteekkioikeudet 1763. Siihen saakka apteekkitoimintaa hoitivat välskärit ja lääninlääkäri sivutoimisesti. Tuohon aikaan lääkitys hoidettiin luonnonlääkkeillä, ja Kanzaulla olikin Vaasassa laaja yrttiviljelmä. Kanzaun yrttejä tavataan vieläkin villiintyneinä Vanhassa Vaasassa. Nyt taasen tutkitaan yrttilääkityksen käyttöönottoa, koska haetaan lempeämpiä muotoja kemiallisen lääkinnän tilalle.

Autonomian aika korjasi tilannetta

Vuonna 1809, jolloin yhteytemme Ruotsin kuningaskuntaan katkesi ja alkoi autonomian aika Venäjän suuriruhtinasmaana, oli Suomessa lääkäreitä jo kolmisenkymmentä. Vuonna 1811 perustettiin maahamme ruotsinmaalaisen mallin mukainen Collegium Medicum, ja oma lääkärikoulutus aloitettiin Turun yliopistossa. Sinne perustettiin myös vuonna 1816 lastenpäästö- ja kätilö-oppilaitos. Näin suuriruhtinaanmaan hallinto halusi etäisyyttä Ruotsin lääkintöhallintoon.

Vuodenvaihteessa 1811-12 liitettiin myös ns. Vanha Suomi (Viipurin lääni) muuhun maahan, jolloin prustettiin myös viisi uutta piirilääkärin virkaa. Helsingistä tuli samoihin aikoihin Suomen pääkaupunki Turun vastustaessa ankarasti.

Collegium Medicumin tilalle perustettiin vuonna 1830 Lääkintötoimen Ylihallitus, jota johti päätirehtööri apunaan liuta kansliaviranomaisia. Piirilääkärit saivat oman ohjesääntönsä vuonna 1832, ja se oli sellaisenaan voimassa pitkälle 1900-luvulle, itsenäistyneessäkin Suomessa.

Mielisairaanhoito sai oman keskushallintonsa vuonna 1840, jolloin perustettiin Houruinhoidon Johtokunta. Samalla annettiin uudet asetukset mielisairaanhoidon järjestämiseksi maassa.

Sairaalalaitos

Keskiajalta pitkälle uuteen aikaan siirryttäessä sairaalat olivat potilaitten säilytyspaikkoja, jonne eristettiin spitaali-, lepra- ja kuppatautiset kansalaiset pois kansan keskuudesta inhoa herättämästä. Turussa sijaitsi Pyhän Yrjön hospitaali jo vuodesta 1355 lähtien, ja Viipurissa Maria Magdaleenan vastaava laitos vuodesta 1475.

Vuonna 1619 kuningas Kustaa Aadolf määräsi perustettavaksi Turun läheisyyteen laajemman spitaalisten turvalaitoksen, ja niin syntyi Seilin (Själö) leprasairaala 1624. Sinne sijoitettiin myös vaivaiset Turusta Pyhän Hengen hoitokodista. Isonvihan kauhuissa 1700-luvun alkuvuosina noin sadasta Seilin potilaasta miltei kaikki kuolivat hoidon puutteessa.

Potilaitten tosiasialliseen hoitoon ja parantamiseen tähtäävä sairaala, Turun lääninsairaala, perustettiin vuonna 1759 yksityisten lahjoitusten turvin. Rahoitusta hoidettiin arpajaisilla.

Vaasan lääninsairaala aloitti toimintansa kaksipaikkaisena vuonna 1768 lääninlääkäri Hastin johdolla. Kirurgin tehtäviä hoiti Johan Kanzau. Toiminta laajeni hitaasti, kaksikymmentä vuotta myöhemmin potilaspaikkoja oli vasta kymmenen.

Nykyaikaisen sairaanhoidon aika koitti, kun Vaasaan rakennettiin nykyaikainen 120-paikkainen lääninlasaretti vuosina 1841-44.

Nikolainkaupunkiin siirryttäessä rakennettiin ensimmäinen kunnallissairaala Klemetsögårdin pihapiiriin, varsinainen kaupunginsairaala rakennettiin hietalahteen 1902. Uusi keskussairaala rakennettiin samalle alueelle vuonna 1952-56.

Kansanterveyslaki muutti kaiken

Nykyaikaisen terveyden- ja sairaudenhoidon perustana on Kansanterveyslaki, joka saatettiin voimaan 1.4. 1972. Tuolloin Vaasassa oli kolme kaupunginlääkäriä. He myös päivystivät ja tekivät kotikäyntejä. Kansanterveyslain voimaantulon jälkeen lääkärikunta on kasvanut nopeasti. Väestövastuu- ja omalääkäritoiminta nosti terveyskeskuslääkärien lukumäärän Vaasassa noin neljäänkymmeneen, ja vajauksesta puhutaan edelleen. Kokeiluna aloitettu omalääkäritoiminta ja terveystoimen alueellistaminen haaskaa resursseja ja tekee terveyskeskuksista helposti haavoittuvia.

Kotisairaanhoito ja kotisairaala

Terveyskeskustoimintaan on jo kauan kuulunut kotisairaanhoito, jolloin kotona asuvien kroonisesti sairaiden lääkinnästä on huolehdittu kiertävien sairaanhoitajien avulla. Uusin toiminnan muoto on kotisairaalatoiminta, jolloin monia perinteisesti sairaalahoitoa tarvitsevia potilaita hoidetaan kotona. On todettu, että kotona asuminen on monelle vakavastikin sairaalle parasta hoitoa. Suomessa kotisairaalatoiminnasta ei vielä ole kokemusta, mutta pohjoismaista näyttöä on. Toiminnan kuvaus muistuttaa kovasti vanhaa kaupunginlääkäritoimintaa, mutta on tehty turhan byrokraattiseksi. Vielä ei lääkäri tule kutsusta kotiin, vaan sairaan täytyy ensin raahautua terveysasemalle. Vasta sitten voit päästä kotisairaalahoitoon. Voi pyhä Byrokraticus!