| HISTORIA |
Pensionaatti
Kun aivan nuorena menin oppiin Helsinkiin, niinen ymmärtänyt mihin menin kun menin ”pensionaattiin”! Selvisihän se sitten, että se oli täysihoitola. Neiti Jenny Siljander piti tällaista laitosta ja hyvin pitikin. Vaikka oli sota-aika, niin en ollut eläissäni niin hyvää ruokaa syönyt. Ruuasta oli puutetta varsinkin kaupungissa, ainakin sellaisilla joilla ei ollut ”maalaisserkkuja”. Veli-Osmon kanssa raahasimme taloon 15 kiloa sianlihaa, vaikka asemalla poliisit pitivät ”joppareita” silmällä. Tuo paikka oli erikoinen siitä, että se oli etupäässä seinäjokisten miehittämä; kahdeksasta vakiasukkaasta oli seinäjokisia kuusi. Asuin samaa huonetta veljeni Osmon kanssa, josta tuli hammaslääkäri, sitten Sami Ahdon kanssa, joka luki ekonomiksi. Tosin aloitti lääketieteellisessä, ”mutta kun vahtimestari kenkkuili”, niin muutti alaa. Kertoi ainakin näin! Siellä oli Peltosen Helli ja Heinosen Eero, josta tuli sitten suuri fiskaali tuomarina Oulun oikeuslaitokseen. Muista ei niin väliä, mutta erikoisesti kiinnosti Kanervon Elsa eli ”sakka”, josta tuli kemisti. Kiinnosti erikoisesti siksi, että mielestäni kemia oli jonkinlaista salatiedettä, joka toi mieleeni kaikki keskiajan myrkynkeittäjät ja kullantekijät. Ruokavieraitakin kävi. Miehet olivat kravateissaan ja naisetkin olivat pukeutuneina parhaimpiinsa. Minä sain olla puserossa kun parempaa ei ollut. Mielenkiintoisin noissaulkokuntalaisissa ruokavieraissa oli näyttelijä Henny Waljus, joka piti - ammattinsa mukaan - omaa shoutansa. Kun miehet otsa hiessä kaapivat viimeisiä soosinjätteitä lautaseltaan, sanoi Henny: ”Näin pojat!”, otti lautasen ja nuori nuoli sen puhtaaksi. Kun jälkiruuaksi oli puolukoita ja sen viimeisen saaminen lusikkaan oli hankalaa, sanoi Henny taas: ”Hei pojat!”, pani peukalonsa lautasen reunalle ja tyrkkäsi sen viimeisen puolukan lusikkaansa. Opinhan minä siellä vähän sivistystäkin: ei saanut pitää kyynärpäitä pöydällä, ei ryystää eikä maitolasin reunassa saanut näkyä ruokaa jne... Kun sitten jouduin armeijan jälkeen muuttamaan muualle, kävin Siljanderilla syömässä puunpienintää vasten. Kun piti nuukasti elää olemattomalla palkalla muutaman korpun ja hopeateen voimalla, olin koko päivän syömättä kunnes illalla pääsin Jennyn ”lihapatojen” ääreen ja sain syödä niin, että siinä sulatellessa kuluikin ehtoo pitkälle ennen kuin jaksoi lähteä kylälle ”riehumaan”.
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 12.3.2011, s. 2.
|
| © Porstua 2002 - Kaikki oikeudet pidätetään |