Grönvikin lasitehdas
Pohjanmaalle perustettiin Grönvikin lasitehdas Mustasaareen Suomen
sodan jälkeen. Se oli ensimmäinen Venäjän vallan aikana syntyneitä
lasitehtaita Suomessa.
Vaasalainen laivanvarustaja ja vientiliikkeen harjoittaja Johan
Grönberg (s. 1777, k. 1843) myöhemmin kauppaneuvos, oli tarmokas ja
yritteliäs liikemies, joka ei pelännyt siirtyä uusille aloille.
Niinpä hän näki tulevaisuuden lasitehtailijana ja jätti
privilegioanomuksen 23.3.1812 hallituskonseljin eli Senaatin
talousosastolle, Grönvikin lasitehtaan perustamiseksi.
Anomuksessa hän ilmoitti aikovansa perustaa lasitehtaan n. 2 ½
peninkulmaa Vaasasta pohjoiseen, Mustasaaren pitäjän Iskmon kylän
Glasmästars-nimiselle verotilalle, josta hän oli saanut puolet
haltuunsa oston kautta. Grönberg oli tehnyt sopimuksen Iskmon ja
Hankmon kyläläisten sekä eräiden Vöyrin puolella olevien
talollisten kanssa siitä, että nämä toimittavat hänelle vuosittain
n. 600 syltä polttopuuta, etupäässä ympäristössä olevasta
saaristosta. Hallituskonseljin talousosasto pyysi lausunnon Vaasan
läänin maaherralta ja Vaasan porvaristolta. Näiden taholta ei ollut
mitään muistutettavaa hanketta vastaan, päinvastoin, laitos olisi
heidän käsityksensä mukaan hyvin tarpeellinen kaupungille ja
lähiympäristölle.
Mutta vanhan Ruotsin vallan aikaisen tavan mukaan pyydettiin lausuntoa
myös lähimmältä lasitehtaalta, joka tässä tapauksessa oli
Tuorsniemi Ulvilassa. Sen omistaja, apteekkarin leski Anna Stengrund
piti uutta tehdasta kerrassaan turmiollisena: 1) koska maassa oli
ylettömästi lasitavaraa, 2) koska täten lisättiin suotta metsien
kulutusta ja 3) koska muutaman peninkulman päässä aiotun lasitehtaan
paikasta oli Bergan lasitehdas.
Johan Grönberg oli nähtävästi saanut tiedon Stengrundin lausunnosta,
koska hän lähetti hallituskonseljille useiden henkilöiden, mm.
maaherra Carl de Carnallin todistuksen siitä, että Bergan lasitehdas,
jossa työt oli lopetettu heinäkuussa 1808, ei ollut aloittanut
toimintaansa ja näyttäisi siltä, ettei sitä enää käyntiin
pantaisikaan. Toisin kuitenkin kävi: Bergan lasinvalmistus alkoi
uudelleen 1814.
Lasitehdas rakennettiin Grönvik-nimisen merenlahden rannalle, jossa
Grönbergillä oli laivaveistämö. Paikan valinnassa otettiin huomioon
vesikuljetusmahdollisuudet. Rakennustyöt saatiin valmiiksi syksyllä
1813, jolloin puhalluskausi alkoi. Ammattimiehenä rakennustöissä oli
Anton Faller, josta tuli Grönvikin ensimmäinen hyttimestari.
Faller-suvussa on ollut lasinpuhaltajia monessa jälkipolvessakin,
jakautuen ympäri Suomea. Fallerin lisäksi kiinnitettiin uuteen
tehtaaseen kolme muuta puhaltajaa, Johan Petter Nessler, Henrik Gustaf
Hymander ja Adolph Fredrik Nelin. Grönvik oli yksityiskohtia myöten
aikakaudelle ominainen yleistyyppinen pikku lasitehdas. Sulatusuuni
tehtaassa oli 6-upokkainen.
Tuotantoa ja myyntiä
Tehtaan tuotannon myyntialue oli tietenkin Vaasa lähiympäristöineen,
mutta kaikki Pohjanmaan apteekit vähitellen siirtyivät käyttämään
Grönvikin tuotteita. Tuotannon kasvaessa myyntiä laajennettiin.
Asiakaskuntaan tulivat Suomen rantakaupungit, lähinnä Turku ja
Helsinki. Laivanvarustajana ja ulkomaisen kauppaliikkeen harjoittajana
Johan Grönberg ei tyytynyt kotimaisiin markkinoihin, vaan vei heti
ensimmäisen puhalluskauden päätyttyä 1814 Tukholmaan sekä
ikkunalasia että pulloja, yhteensä 2309 assignaattiruplan arvosta.
Mutta lasin vienti Ruotsiin hankaloitui myöhemmin huomattavasti, kun
siellä tullit nousivat kaikelle tuontilasille. Näin ollen oli
etsittävä muita vientikohteita, kuten Tanska ja Lyypekki. Riikan ja
Pietarin vienti jäi vähäiseksi.
Sanomalehti "Åbo Allmänna Tidningissä" oli 1820-luvun
alusta lähtien myynti-ilmoituksia Grönvikin lasituotteista. Grönberg
pyrki saamaan erikoisesti naisia lasitavarainsa myyjiksi. Niinpä hän
tiedusteli eräältä turkulaiselta liiketuttavaltaan "jotain
luotettavaa miestä tai mieluummin naista, joka ottaisi avonaisessa
kauppapuodissa myydäkseen Grönvikin tuotteita". Parempaa
jälleenmyyjää kuin lasimestari Nummelinin leskirouva ei Turussa
ollut.
Hän oli Grönbergille ennestään tuttu sillä tavoin, että hänen
miesvainajansa, Joseph Nummelin, oli jo vuodesta 1819 lähtien myynyt
Grönvikin ikkunalasia ja pulloja. Helsingissä Grönvikin tuotteita
kauppasi aluksi konsuli C.W. Sundman, mutta 1839 siirrettiin koko
varasto lasimestari Ascholinin leskelle, joka osasi leikata lasia ja oli
käyttänyt Grönvikin lasia jo aikaisemmin. Uusi varasto ei rajoittunut
enää ikkunalasiin, vaan siihen sisältyi tehtaan muitakin tuotteita.
Myyntiin suoraan vaikuttava asia oli tietysti laatu, johon yritettiin
heti alusta alkaen panostaa. Vuonna 1838 Johan Grönberg kehuu
Grönvikin tuotteita voimakkaasti kirjeissään liiketuttavilleen.
Helsinkiläiselle C.C. Sjöbergille, jolla myös oli Grönvikin lasia
myytävänä, hän vakuuttaa, että laatu on täysin Tuorsniemen ja
Bergan tuotteiden veroista ja tulee yhä paranemaan, kunhan saadaan
soodaa Espanjasta. Rouva Nummelinille hän 1840 kirjoittaa:
"Ikkunalasi on valkoista ja hyvää, sillä siihen käytetään
paljon potaskaa, joka tekee sen vaaleaksi ja notkeaksi". Mutta
eivät kaikki olleet tyytyväisiä, koskapa rouva Ascholin, josta tuli
Grönvikin tuotteiden pitkäaikainen ja uskollinen jälleenmyyjä,
esitti äkäisenä vaatimuksia: "ikkunalasin laatu on saatava
paremmaksi, jos sitä mielii saada myydyksi".
Lasin laatu ei ollut yksin Johan Grönbergin määrättävissä. Se
riippui ratkaisevasti puhaltajan lahjakkuudesta ja suuret kyvyt ovat
kaikilla aloilla harvinaisia. Erikoisesti Grönberg toivoi voivansa
parantaa talouslasin laatua. Mutta yhtäkään ensiluokkaista
puhaltajaa, joka osaisi ammattinsa ja tuntisi "hyvät satsit",
ei Grönberg saanut, vaikka hän etsi heitä sekä kotimaasta että
Ruotsista. Ruotsalaista lankoaan Buleria hän pyysi toimittamaan
Grönvikiin Sundvallissa olevasta Skönvikin lasitehtaasta valkolasin
puhaltajan, "joka myös tuntisi Skönvikin satsit".
Talouslasin valmistus taantui jo 1830-luvulla ja tätä jatkui
pitkään, niinpä kirkasta lasia vuosina 1839-43 ei lainkaan pystytty
valmistamaan. Vasta uuden puhalluskauden alkaessa syksyllä 1843 asia
saatiin autetuksi.
Kehitysnäkymiä ja uusia tuotteita
Kiinnostus puristelasin valmistukseen heräsi, kun Venäjältä ja
Saksasta alettiin tuoda puristamalla tehtyjä lasiesineitä Suomeen. Ne
saavuttivat heti yleisen suosion. Grönberg kirjoitti 1839 Bulerille
kuulleensa, että Sundsvallin lasitehtaassa valmistetaan kaikenlaista
puristettua lasia, yhtä hyvälaatuista kuin ulkomaalainen, ja että
sieltä saa myös muotteja halvemmalla kuin ulkomailta. Sellaisia hän
halusi Grönvikiin.
Tästä lähtien hän yritti saada Ruotsin lasitehtaista Grönvikiin
miestä, joka osaisi valmistaa puristettua lasia. Vihdoin 1843
lasinpuhaltaja Gustaf Strömmer Uumajasta ilmoitti olevansa halukas
tulemaan, jos palkoista sovitaan. Hän selitti kirjeessään, että
"förstår sig på att göra prässad glas, samt känner vackraste
insatser till vittglas" (osaan tehdä puristelasia sekä tunnen
erinomaiset aineseokset valkolasiin). Vihdoinkin oli näköpiirissä
oikea mies! Grönberg ryhtyi neuvottelemaan hänen kanssaan ehdoista.
Strömmer oli velkaa entiseen työpaikkaansa Strömbäckin
lasitehtaalle, eikä ole tiedossa, kuinka velanmaksu sovittiin. Joka
tapauksessa hän tuli taitoineen Grönvikiin ja sen jälkeen siellä
alkoi puristelasin valmistus, mm. kirkkaita juoma- ja punssilaseja sekä
todennäköisesti myös kerma- ja sokeriastioita.
Johan Grönberg perusti lasitehtaan yhteyteen fajanssi- ja
savenvalantatehtaan vuonna 1823 ja ryhtyi puuhaamaan myös
paperitehdasta. Se rakennettiin 1828 Grönvikin lähellä olevaan
Jungsundin putoukseen, joka sai veden Jungsundin ja Vestervikin kylien
välillä olevasta Degelträskin lammikosta. Pieni lammikko ei
patoamallakaan riittänyt antamaan vettä edes vaatimattomaan
voimamäärään, mitä pieni paperimylly tarvitsi. Se olikin
käynnissä vain muutaman kuukauden vuodessa. Laivojen rakentaminen oli
aloitettu jo ennen lasitehtaan perustamista. Maanviljelys oli
Grönbergille myös hyvin tärkeä asia ja hän kasvattikin
maaomaisuuttaan koko ajan.
Johan Grönbergin kuoleman jälkeen laadittu perukirja kertoo, että
varastossa oli monenlaisia raaka-aineita, mm. 733 syltä halkoja
Vöyrissä ja Vallgrundin saaristossa ja 2295 syltä halkoja sopimuksen
mukaan Vöyrin saaristossa. Oli myös Liverpoolin suolaa, salpietaria,
potaskaa neljää laatua (kelvollista, huonoa ja vielä huonompaa -
sekä kokonaan kalsuneeraamatonta), valmista ja siitä huonompaa
Englannin savea, liitua jauhettuna ja palasina, ruskokiveä ja samaa
pulverina, oli pieniä määriä antimonia, kobolttia, arsenikkia,
viinikiveä, vihreää vihtrilliä ja vihtrilliöljyä (rikkihappoa).
Johan August Grönbergin aikakausi
Johan Grönbergin kuoltua ei lasitehtaan toiminnassa tapahtunut
muutoksia. Tehdasta pidettiin käynnissä jakamattoman pesän laskuun,
mutta varsinainen johto siirtyi vainajan pojalle Johan August
Grönbergille (s. 1811, k. 1871). Lasitehtaaseen kuuluivat seuraavat
rakennukset: "Lasihytti, 12 makasiinia, upokashuone, kivitamppi,
vaja, paja, raaka-aineaitta, 3 asuinrakennusta joissa kussakin 4
huonetta, sekä rakennuksiin kuuluvat ulkohuoneet". Vähitellen
Johan August vuosien kuluessa lunasti toisten perillisten osuudet, niin
että hänestä tuli 1852 koko Grönvikin omistaja.
Itämaisen sodan aikana Englannin laivasto risteili Suomen rannikoilla
kaapaten ja upottaen kauppalaivoja. J. A. Grönberg joutui kärsimään
suuria vahinkoja: vihollinen kaappasi hänen laivoistaan 210 lästin
kantoisen parkkilaivan ja 106 lästin prikin. Lisäksi Paltiskin
sotilaspäällystö keväällä 1854 upotti lähes uuden, 245 lästin
parkkilaivan, ettei se olisi joutunut vihollisen haltuun. Tämä kaikki
sekä aiemmin sattunut Vaasan kaupungin palo vaikuttivat siihen, ettei
lasitehdasta kovinkaan paljon pystytty laajentamaan.
Tuotanto keskittyi nyt etupäässä ikkunalasin valmistukseen. Sen
lisäksi tehtiin jatkuvasti myös onttolasia, jota oli suuri valikoima:
karahveja, juomalaseja, myös raidoitettuna, maitokulhoja, suppiloita,
tuoppeja, ryyppylaseja, kerma- ja sokeriastioita, lautasia,
liemiastioita, suola-astioita, yöastioita, rintalaseja putkineen,
nuuska-astioita, sinisiä, valkoisia ja vihreitä pulloja, ruskeita
olut- ja viinipulloja, naurispulloja, metsästäjänpulloja,
taskumatteja, apteekkipulloja ja -tölkkejä, kellonlaseja,
lampunlaseja, kynttiläjalkoja, suutarinkuulia ja portinpylväskuulia.
Varsinaisen menekkialueen edelleen muodostivat ympäröivä maaseutu ja
rannikkoseudun kaupungit. Kaupanteko sisämaahan oli jäänyt melko
vähäiseksi johtuen lähinnä kuljetusvaikeuksista. Etelä-Suomeen voi
mainiosti lähettää tavaraa laivoilla. Ne noutivat paluumatkallaan
tuhkaa Turun saaristosta, joka oli Suomen lasiteollisuuden yleistä
tuhka-aluetta. Maantiekuljetukset tulivat kovin kalliiksi verrattuna
merikuljetuksiin. J. A. Grönberg valittikin eräissä liikekirjeissään
vuosina 1845 ja 1846, että Tampereelle, Kuopioon, Kajaaniin ja Ouluun,
joihin haluttiin Grönvikin lasia, ei saa rahdinajajia, koska
rannikkoseudun talonpojat, jotka olivat enimmäkseen ruotsinkielisiä,
"eivät mistään hinnasta lähde sellaiselle matkalle".
Kilpailun kiristyessä oli pakko järjestää kuljetuksia myös
sisämaahan, ja kun niitä ei voitu lähiseutujen rahdinajajien
välityksellä saada käyntiin, piti turvautua suomalaisseutuihin. Koska
lasi on raskasta tavaraa, tarvittiin hevosmiehiä suuret määrät.
Aluksi työllistettiin kyröläisiä, laihialaisia ja ylistarolaisia,
mutta ennen pitkää tuli rahdinajajia myös Lapualta, Kauhavalta,
Kuortaneelta ja Jurvasta. Lasia kuljetettiin Ouluun, Kuopioon,
Jyväskylään, Tampereelle ja Heinolaan, vieläpä Poriin ja Helsinkiin
asti.
Usein oli samassa jonossa kymmeniäkin hevoskuormia ja kyydissä
ikkunalasia. Rahtimaksu erään kuljetussopimuksen mukaan 1850-luvulla
Kuopioon oli yksi hopearupla ja 91 2/3 kopeekkaa, puolilaatikolta
ikkunalasia. Kun kuormaan otettiin keskimäärin 5 puolilaatikkoa, oli
rahdinajajan ansio noin kolmen viikon matkasta yhdeksän hopearuplaa ja
58 1/3 kopeekkaa. Lasin myynnin kannattavuuteen laajentunut myyntialue
vaikutti silti voimakkaasti. Vienti Ruotsiin hiipui vähitellen loppuen
vuonna 1862 kokonaan. Grönberg harjoitti edelleen ulkomaankauppaa ja
rahtausliikennettä Ruotsin, Norjan ja Tanskan satamien kautta ja
lisäksi melkeinpä kaikkiin kauppakeskuksiin Itämeren, Pohjanmeren ja
Välimeren rannoilla.
Perikunnan hoidossa
Johan August Grönberg supisti 1860-luvun lopulla liiketoimiaan
sairauden takia. Hän kuoli 1871. Lasitehtaan toiminta jatkui kuitenkin
hänen isänsä alkuunpanemalla voimalla vielä senkin jälkeen.
Perikunta päätti, että lasi- ja paperitehdasta sekä niihin kuuluvia
tiloja hoitaa kuolinpesän lukuun leskirouva Augusta Grönberg (o.s.
Roschier), toiminimellä J. Aug. Grönberg. Tehtaan johtamisesta vastasi
hänen veljensä Gustaf Roschier.
Mutta jo 1870-luvun puolivälissä lasitehtaan toimintaan alkoi
osallistua Johan Augustin poika, merikapteeni Axel Grönberg (s. 1852),
joka tähän saakka oli touhunnut laivaliikenteen palveluksessa. Hän
sai vuonna 1878 lasitehtaan kokonaan haltuunsa maksaen perikunnalle
vuotuista, suullisesti sovittua vuokraa. Samalla Jungsundin
kannattamaton paperitehdas lopetettiin.
Lasitehtaan toiminta oli vuodesta vuoteen jatkunut suunnilleen
samanlaisena. Puhallus tapahtui milloin neljästä, milloin kuudesta
upokkaasta aina sen mukaan kuin menekki edellytti ja ammattitaitoisia
puhaltajia oli saatavilla. Varsinaista menekkipulaa tehdas ei kärsinyt
milloinkaan. Päinvastoin sen tuotteiden myyjät usein valittivat
kirjeissään, etteivät saaneet tilaamiaan tavaroita. Aikaisempina
vuosina ei saatu riittävästi talouslasia. Myöhemmin sattui, ettei
ikkunalasin tuotanto aina riittänyt tyydyttämään kysyntää. Milloin
taas kotimaassa ei ollut kysyntää tarpeeksi, silloin etsittiin
ulkomaisia markkinoita, johon laivaliikenteen ja vientikaupan
harjoittajalla oli suuria mahdollisuuksia.
Aloiterikas Axel Grönberg
Axel Grönberg oli niitä miehiä, jotka eivät tyydy polkemaan
paikallaan. Heti lasitehtaan johtoon tultuaan hän halusi ryhtyä sitä
uudistamaan ja laajentamaan. Mutta tehdas ei ollut hänen, vaan
perikunnan, joten hän ei päässyt suunnitelmiaan toteuttamaan.
Saadakseen vapaammat kädet hän teki kirjallisen vuokrasopimuksen 1882:
"Koska allekirjoittanut Axel Grönberg on 1.9.1878 alkaen pitänyt
hallussaan vuokralla toiminimi J. Aug. Grönbergin omistamaa Grönvikin
lasitehdasta siihen kuuluvine tiloineen ilman, että tästä
vuokrauksesta on varemmin tehty mitään kirjallista sopimusta, ovat
allekirjoittaneet katsoneet tarpeelliseksi nyt tässä luetella sovitut
vuokraehdot: Vuokraajalle kuuluu oikeus saada käyttää lasitehdasta
siihen kuuluvine inventaarioineen ja karjoineen; saada hakata tehtaan
metsästä rakennuspuita rakennusten ylläpitoon sekä ottaa niistä
tarpeellinen polttoaine hyttiä ja kotitarvetta varten sekä nauttia
kaikki vuokramaksut niistä tehtaan alaisista tiloista, jotka on
erikseen annettu vuokralle.
Vuokraajan on suoritettava nautinnastaan vuotuista vuokraa 7000 mk,
maksettava palovakuutusmaksut niistä rakennuksista ja siitä
irtaimistosta, joka vuokrakauden alkaessa oli vakuutettu, lukuun
ottamatta kuitenkaan lasihyttiä, pidettävä rakennukset ja kalustot
sekä tehtaalle kuuluvat tiet hyvässä kunnossa ja vastattava kruunun,
kunnan ja kirkon veroista. Sopimuksen irtisanomisaika on molemmin puolin
12 kuukautta. Toiminimi vastaa kaikista niistä kustannuksista, jotka johtuvat
lasihytin uunien muutoksista kaasulla lämmitettäviksi."
Ennen kuin Axel Grönberg aloitti uudistukset, hän katsoi
tarpeelliseksi perehtyä lasiteollisuuden teknillisiin saavutuksiin
ulkomailla. Matka suuntautui Belgiaan, joka ikkunalasin valmistuksessa
oli Euroopan johtavia maita. Tuloksena olikin, että hän päätti
uudistaa tehtaansa täydellisesti jättämättä entisestä jäljelle
muuta kuin hytin seinät! Näin oli Grönvik joutunut ratkaisevaan
taitekohtaan: entinen pikku lasitehdas alkoi muovautua uudenaikaiseksi
suurtehtaaksi.
Axel Grönbergiä ajoi uudistuksiin ja laajennuksiin loputon
aloiterikkaus. Niihin innostivat myös parantuvat liikenneolot, sillä
Tampereen - Vaasan radan rakennustyöt aloitettiin 1879 ja rata avattiin
väliaikaiselle liikenteelle syksyllä 1882. Axelin monet
uudistussuunnitelmat olivat kypsyneet, ja ne toteutettiin syksyyn 1883
mennessä, jolloin rautatie lopullisesti valmistuneena avattiin
liikenteelle.
Muutostyöt alkavat
Päätuotteeksi Grövikissä tulisi ikkunalasi, joten ensimmäinen
uudistus olikin ikkunalasin oikaisu-uuni. Uuden uunin piirustukset hän
sai Gustaf Lewerentziltä, joka oli Ruotsissa Hernösandin lähellä
olevan Sandön lasitehtaan johtaja. Heillä näyttää olleen erittäin
luottamukselliset ja läheiset suhteet. Sandön lasitehdas oli
täydellisesti Grönvikin esikuva. Lewerentz lähetti piirustusten
lisäksi Grönvikiin myös saman muurarin, joka oli muurannut Sandön
oikaisu-uunin.
Kun Axel Grönberg sitten rupesi toteuttamaan jo vuosikausia
suunnittelemaansa siirtymistä puukaasulämmitys-järjestelmään, hän
pyysi Lewerentzin apua siinäkin. Sieltä lähetettiin hänelle sekä
piirustukset että Hirsch-niminen asiantuntija töitä johtamaan.
Hyvä menekki innosti liiallisuuksiin saakka Grönbergiä. Kun
uudistetun tehtaan ensimmäinen puhalluskausi päättyi, ei hän
tyytynyt tavanomaisiin korjauksiin, vaan rakennutti aivan uudentyyppiset
uunit, ns. vanna- eli ammeuunit. Toinen tuli pullolasin, toinen
ikkunalasin valmistusta varten. Työt suoritettiin ripeästi ja uudesta
pullolasiuunista tuli hyvä, mutta ikkunalasiuuni ei onnistunut, sillä
se oli virheellisesti suunniteltu. Suunnittelijana oli Grönberg itse.
Seurauksena oli, että ikkunalasiuuni muutettiin uudelleen
upokasuuniksi. Tällainen epäonnistunut kokeilu tuli tietysti
kalliiksi.
Taitavien puhaltajien saaminen oli tuottanut Grönvikille, kuten maamme
muillekin lasitehtaille, alituisia vaikeuksia. Grönberg kuitenkin
onnistui vuonna 1886 saamaan Rokkalasta Viipurin läänistä oikean
mestaripuhaltajan, Petter Haltian, joka oli ikkunalasin tekijänä aivan
omaa luokkaansa. Tehdas saattoi nyt ilmoittaa valmistavansa jopa 79
tuuman pituisia ruutuja. Mutta pari puhalluskautta oltuaan Haltia lähti
Ruotsiin, samaiseen Sandön lasitehtaaseen, ja Grönberg oli
äkeissään Lewerentzille. Mutta Grönberg sai houkuteltua Petter
Haltian parin vuoden päästä takaisin Grönvikiin.
Tulipalot kiusasivat, kuten yleensäkin lasitehtaita. Lasihytti paloi
1890 ja uudelleen rakennettu paloi seuraavan vuoden keväällä. Axel
Grönbergin voimakasta yrittäjämieltä kuvaa se, että hän päätti
rakentaa tehtaan entistä laajemmaksi ja uudenaikaisemmaksi. Mutta kun
suunnitelma ei ollut täysin valmis eikä tuotantoa voitu pysäyttää
kovin epämääräiseksi ajaksi, päätti hän kiireesti rakentaa
tilapäishytin. Se olikin parin kuukauden kuluttua siinä kunnossa,
että ikkunalasia voitiin rajoitetussa määrin valmistaa.
Saatuaan toiminnan väliaikaiseen kuntoon, Grönberg lähti taas
ulkomaille tutkimaan lasiteollisuutta voidakseen rakentaa tehtaansa
tekniikan viimeisten oivallusten mukaiseksi. Hän matkusti Venäjän
kautta Saksaan kulkien lasitehtaalta toiselle keksimättä niissä
mitään erikoista. Vasta Belgiassa hän teki löydön: Emile Gobben
suunnittelemat Ammeuunit. Hän otti heti yhteyttä tähän kuuluisaan
uuninrakentajaan, lunasti piirustukset, otti varmuuden vuoksi mukaansa
belgialaisen rakennusmestarin, sai tarkat työohjeet ja palasi
kotimaahan.
Euroopasta uudempaa tekniikkaa
Gobben uuneja oli jo rakennettu tai oli rakenteilla useissa Euroopan
maissa ja Amerikassa. Tehtaan piti valmistua lokakuussa, mutta vaikka
töissä oli 25 muuraria ja töitä johtamassa belgialainen
rakennusmestari, eivät uunit valmistuneet ajoissa. Tähän oli syynä
se, etteivät Englannista tilatut tulenkestävät tiilet tulleet
ajoissa, ja Belgiasta tilatut kaksi oikaisukiveä menivät matkalla
rikki ja ne oli tilattava uudelleen. Grönbergiä vainosi siis jatkuva
epäonni. Kustannukset kohosivat arviota suuremmiksi.
Vaasalainen Grönvikin lasin yksinmyyjä selittää eräässä
ilmoituksessaan 24.4.1892: "Grönvikin lasitehdas on nykyään
uudesta rakennettu etevimpäin belgialaisten mallien mukaan ja
suurennettu, niin että se nykyään on suurin, ei ainoastaan Suomessa,
vaan vieläpä koko Pohjoismaissa. Työhön perehtyneitä belgialaisia
työmiehiä on tehtaassa, jonka vuoksi sitä lasia, jota nykyään
valmistetaan, saattaa täydellisesti verrata paraimpain ulkomaisten
tehtaantuotteiden kanssa. Lasi on selvää ja väritöntä, täysin
sileätä, helposti leikattavaa eikä tummene, mikä viimeksi mainittu
on hyvin tärkeä ominaisuus, jota ei ennen ole löytynyt Suomen
lasitehtaiden teoksissa. - Näistä kaikista eduista huolimatta
myydään lasia Helsingissä pidetyn Lasiteollisuuden harjoittajain
kokouksessa hyväksytyn hintaluettelon mukaan".
Belgialaiset palasivat kotimaahansa 1894, kun Grönberg luuli tehtaansa
puhaltajien oppineen heidän menetelmänsä. Niin ei tapahtunut ja
hänen oli pakko uudelleen turvautua belgialaisiin puhaltajiin. He
tulivat jo syksyllä 1895. Nyt Grönberg joutui heidän kanssaan
vaikeuksiin, sillä belgialaisten mukana tuli tehtaalle myöskin
muutamia ranskalaisia puhaltajia. Vaikka ulkomaalaisilla oli oma
esimiehensä, ranskalainen insinööri A. Eschenbrenner, ei työssä
saatu syntymään järjestystä.
Ikkunalasitehtaiden rengas, jossa
Grönvik oli jäsenenä ja jonka toimivana elimenä oli vuodesta 1905
lähtien Suomen Akkunalasikonttori, muodostui tavallaan Grönvikille
kohtalokkaaksi. Renkaan pääosakkaiden, Nuutajärven, Kalliokosken,
Rokkalan ja Skinnarvikin lasitehtaiden omistajat ryhtyivät
suunnittelemaan tuotannon supistamista ostamalla Grönvikin osakkeet ja
lopettamalla tehtaan toiminnan. Jakamalla myyntiosuuden nämä tehtaat
voisivat lisätä vastaavasti omaa tuotantoaan. Kun miltei kaikki
Grönvikin osakkeet olivat pankkien hallussa ja yhtiö tuotti tappiota,
syntyi osakekauppa sangen vaivattomasti huhtikuun alussa 1907.
Maa- ja metsäomaisuus tehtaineen joutui aluksi eräille vaasalaisille
liikemiehille, jotka möivät sitten sekä maat että metsät
palstoittain paikkakunnan tilanomistajille. Tehtaan osti
Skinnarvik-yhtiö aivan polkuhinnasta. Osto tehtiin nimenomaan siinä
mielessä, että lasitehdas hajotetaan, jottei se uudelleen tulisi
kilpailijaksi. Hytti ja uunit purettiin ja kaikki, mikä oli
käyttökelpoista, kuljetettiin Dragsfjärdin Skinnarvikiin. Niin oli
Grönvikin lähes satavuotinen toiminta päättynyt. Kolme sukupolvea
Grönbergejä oli sen hyväksi uurastanut ja kehittänyt sen
paikkakunnalle tärkeäksi taloudelliseksi keskukseksi ja lopuksi
johtavaksi ikkunalasitehtaaksi maassamme.
Lasitehdas oli muodostunut elämän keskukseksi Axel Grönbergille. Hän
oli siihen kiintynyt niin voimakkaasti, että kun suoritettiin tehtaan
purkutöitä, tuli hän aamuisin jo klo 6 paikalle sättien
työnjohtajaa ja Skinnarvikin lasitehtaan toimitusjohtajaa S. Wadsteinia,
joka tuhosi kaiken, minkä Axel oli rakentanut. Se oli murtuneen miehen
mielenpurkausta nähdessään, miten hänen aikaansaannostaan ja samalla
hänen sisintä olemustaan pala palalta revittiin. Hänen koko
elämänsä paras osa oli kuin hiekkaan valunut: suurista unelmista ja
niiden täyttymisestä olivat vain rauniot jäljellä.
Raimo Hieta
Lähteet:
Vilho Annala, Suomen lasiteollisuus 1681-1931, osa I. Helsinki 1931.
Vilho Annala, Suomen lasiteollisuus vuodesta 1681 nykyaikaan, osa II.
Helsinki 1948. K.V. Åkerblom, Korsholms historia II. Vaasa 1956. Vaasan
maakunta-arkisto, Grönvikin tehtaan kokoelma.
Artikkeli on julkaistu Miilu-lehdessä 2/2007, s. 6-11.
URN:NBN:fi-fe201102101228
|