Bergan lasiruukki Pirttikylässä
Suomen lasiteollisuuden juuret juontuvat 1600-luvun loppupuolelle,
jolloin vuonna 1681 perustetaan ensimmäinen lasitehdas Uuteenkaupunkiin.
Tämän jälkeen lasitehtaita perustettiin hyvinkin ripeään tahtiin
ympäri Etelä-Suomea.
Etelä-Pohjanmaalle ensimmäinen lasitehdas perustettiin runsas sata
vuotta myöhemmin, jolloin lasiteollisuus toimi suotuisissa oloissa.
Tämä seikka ilmeisesti vaikutti siihen, että Ruotsista lähtöisin
oleva Olof Sjöberg ryhtyi suunnittelemaan lasitehdasta. Hankkeeseen
liittyi osakkaaksi hänen lankonsa, Männäisten ruukin inspehtori
Gabriel Ytterberg, jonka kanssa Sjöberg teki 18.9.1795
yhtiösopimuksen. Sen mukaan lasitehdas perustettaisiin jonnekin
metsärikkaalle seudulle Vaasan lääniin. Inspehtori Ytterberg sai 1/3
yrityksestä ja Olof Sjöberg, joka otti osalleen 2/3, sai oikeuden
ostaa tarkoitusta varten maatilan, hankkia privilegion (erioikeuden)
omiin nimiinsä, rakentaa lasihytin ja muut tarpeelliset rakennukset.
Olof Sjöberg osti Ahlholma-nimisen kruunun uudistilan Maalahden
pitäjän Yttermarkin kylästä. Lisäksi olivat Pirttikylän
verotilojen omistajat vuokranneet hänelle 8 tynnyrinalaa eli noin 4
hehtaaria siitä maasta, joka isojaossa annettiin kylälle yhteismaaksi.
Juuri tälle vuokra-alueelle hän päätti tehtaansa pystyttää. Kun
läheisten kylien, Sidbäckin, Nojärven ja Pirttikylän talonpojat
olivat ilmoittaneet olevansa valmiit kohtuullisiin hintoihin myymään
lasitehtaalle tuulen kaatamat puut ja kuivuneet hongat, antoi
kauppakollegio Sjöbergille tehdasprivilegion 24.2.1796.
Tehtaan rakennuspuuhiin ryhdyttiin heti. Valmiiksi se saatiin seuraavana
vuonna ja pantiin käyntiin lokakuussa 1797. Tehtaassa oli yksi
lasihytti ja tavanmukainen 6-upokkainen lasiuuni. Ensimmäisenä vuonna
oli työssä neljä puhaltajaa ja seuraavana puhalluskautena viisi.
Vuodesta 1800 lähtien puhaltajina oli kuusi sekä lisäksi yksi
oppipoika. Hyttimestarina, s.o. varsinaisen teknillisen puolen
ylivalvojana, toimi ensimmäisinä vuosina puhaltajamestari Henrik
Söderberg, myöhemmin B. Greiner.
Mystinen tehtailija Olof Sjöberg
Olof Sjöberg ei ilmeisesti ollut hänen alkuperäinen nimensä, vaan
myöhemmin otettu. Syy tähän nimenmuutokseen on hämärän peitossa,
samoin kuin osa Sjöbergin aikaisemmista elämänvaiheista, jotka hän
huolellisesti koetti jälkimaailmalta salata.
Luonteeltaan hän oli kitsas, jopa saituri. Tämä piirre vaikeutti
hänen toimintaansa myös lasitehtailijana. Kitsaudesta johtuen hänen
asenteensa työväestön palkkoihin oli alusta alkaen kireä. Hän ei
pysynyt edes sovituissa palkoissa, vaan pyrki niitäkin typistämään.
Siitä aiheutuivat monet palkkariidat, solvaukset ja oikeudenkäynnit.
Saituudesta johtui myöskin haluttomuus hankkia kunnollisia
raaka-aineita ja tarvikkeita, jonka seurauksena oli tuotteiden huono
laatu. Kun Sjöberg sai painetuksi tuotantokustannukset alhaisiksi, hän
pystyi myymään halvalla, sai tuotteet markkinoitua ja tehtaansa
kannattavaksi.
Olof Sjöbergin elämäkerran kirjoittaja O.R. Sjöberg on saanut
selville, että Olof syntyi Ruotsissa 1755, kävi Tukholmassa läpi
saksalaisen koulun, aikoi lukea papiksi, mutta käytännölliset
taipumukset ja kenties jotkin tuntemattomat seikat muuttivat
suunnitelmia. Sjöberg oli 1780-luvulla eräiden Ruotsin rautaruukkien
palveluksessa siirtyen Suomeen vuonna 1788 Männäisten ruukille. Hän
palasi takaisin Ruotsiin, oli 1792 Saksassa, mutta tuli samana vuonna
takaisin Suomeen, tällä kertaa Fredriksforsin (Leineperin)
rautatehtaalle kirjanpitäjäksi. Sieltä hän siirtyi 1794 Teijon
ruukin palvelukseen.
Olemukseltaan häntä on kuvailtu hienoksi herrasmieheksi, joka
arkioloissakin esiintyi aina parta ajettuna ja pukeutui päivälliseksi
juhla-asuun. Aterian ajan seisoi palvelija hänen tuolinsa takana
hoitamassa tarjoilua. Nämä ylimykselliset piirteet Sjöbergin
elintavoissa aiheuttivat monenlaisia arvailuja. Hänen puolisonsa oli
vuodesta 1803 Johanna Alm, joka oli syntynyt 6.2.1774 Vaasassa. Johanna
oli Ruotsista tulleen vaasalaisen kirkkomaalari Johan Almin tytär, ja
toiminut aluksi taloudenhoitajana Bergassa. Olof oli naimisiin
mennessään vaatinut vaimoltaan lupauksen, ettei tämä milloinkaan
pyrkisi ottamaan selkoa miehensä menneisyydestä. Vaimo oli varma,
ettei mies ollut lähtöisin vaatimattomista oloista niinkuin väitti,
vaan että hän oli ollut aikoinaan huomattavassa yhteiskunnallisessa
asemassa; kenties eräs niistä aatelismiehistä, joiden täytyi
kuningas Kustaa III:n murhan jälkeen paeta maasta? Salaperäisyyttä
lisäsi vielä Olofin kuuluminen vapaamuurarijärjestöön, jonka
tilaisuuksiin Tukholmassa hän joka kesä osallistui.
Alkuaikojen toimintaa
Niiden tietojen mukaan, joita vuonna 1807 Närpiön rovasti Carl Hägg
antoi Bergan lasitehtaasta Suomen talousseuralle, pohjautui tehtaan
toiminta etupäässä kotimaisiin markkinoihin. Sen tuotteilla oli
erikoisen hyvä menekki nimenomaan Pohjanmaalla. Siihen vaikutti sekin,
että tuohon aikaan Berga oli laajan Pohjanmaan ainoa lasitehdas, koska
Olhavan tehdas Iin pitäjässä oli tilapäisesti lopettanut
toimintansa. Tuotteiden vähäiseen vientiin vaikutti se tosiasia, että
vaatimukset laadun suhteen olivat aivan toisenlaiset Tukholmassa kuin
esimerkiksi Bergan ympäristö-seuduilla. Myöskin rovasti Häggin
mielestä laadussa oli toivomisen varaa: erikoisesti ikkunalasi oli
huonossa maineessa. Syy siihen oli Häggin käsityksen mukaan sama kuin
se oli ollut puhaltajien mielestä jo 10 vuotta aikaisemmin, eli
Sjöberg oli liian säästeliäs "hienoimpien raaka-aineiden",
kuten puhdistetun potaskan, arsenikin ja soodan käytössä. Mutta se,
mikä valtakunnan keskuksessa katsottiin lähes kelvottomaksi, kävi
täydestä Pohjanmaan syrjäseuduilla, joissa lasitavara oli uutta ja
erikoista. Hyvin kysyttyjä kansan keskuudessa olivat lasinapit, joita
tehtaassa muutamina vuosina valmistettiin kerrassaan usean tuhannen
riksin arvosta. Ne olivat muodostuneet suorastaan pääartikkeliksi.
Lasitehtaan upokkaat halkeilivat usein ja menivät
käyttökelvottomiksi. Ne valmistettiin savesta, joka ei ollut
ensiluokkaista. Tehtaan alkuvuosian ei ollut edes kunnollisia vaakoja
raaka-aineiden punnitsemiseen eikä erillisiä punnitushuoneita, vaan
kaikki tapahtui lasihytissä, sen pölyssä ja yleisessä sekamelskassa.
Raaka-aineiden hankinnassakin oli vaikeuksia ja jos niitä saatiin, ne
olivat ala-arvoisia.
Suomen sodan 1808-1809 vaikutuksia
Suomen sodan alettua toiminta pysähtyi tehtaalla, koska venäläinen
sotaväki majoittui sinne. Olof Sjöberg pakeni Ruotsiin ja vaimo
lapsineen Jurvan rajamaille, josta myöhemmin pääsivät Bergön
saarelle. Työväki lähti venäläisiä pakoon eri puolille Suomea.
Toisena sotavuonna paloi lasihytti, joko venäläisten tahallisesti
sytyttämänä tai sitten varomattoman tulenkäsittelyn seurauksena.
Tämä merkitsi sitä, ettei tuotantoa voinut käynnistää heti sodan
loputtua. Tilanne paheni vielä vuonna 1810 tulipalon takia. Sjöberg
kertoi valituksessaan, että helluntaina, kun hän perheineen oli
kirkossa, syttyi tulipalo, joka hävitti sekä asuinrakennukset että
Sjöbergin irtaimiston. Yksi työväen asuntorakennus ja samassa
rakennuksessa olleet varastohuone ja aitta säilyivät tuholta. Vahinko
oli suuri, eikä Sjöberg saanut mitään korvausta menetetystä
omaisuudesta, koska pitäjäläiset katsoivat hänet
"uudisviljelijäksi" eivätkä myöntäneet paloavustusta.
Kaikki nämä onnettomuudet olivat omiaan masentamaan Sjöbergiä. Hän
valitti tulleensa "rutiköyhäksi", mikä tosin oli hänen
luonteen-omaista liioitteluaan. Sjöberg oli siinä määrin
onnettomuuksien lamaannuttama, ettei katsonut jaksavansa alkaa alusta.
Hän tarjosikin tilansa ja tehdasprivilegionsa 6000 pankkiriksin
hinnasta Fredrik Wallenstrålelle, joka oli porilainen kauppias ja
teollisuusmies, mutta kaupasta ei tullut mitään. Kului vielä kolmatta
vuotta, ennen kuin Sjöberg pääsi sen verran vireeseen, että saattoi
ryhtyä ajattelemaan tehtaan uudelleen rakentamista.
Uudelleen rakentaminen alkaa
Kun vaasalainen kauppias Johan Grönberg ryhtyi vuonna 1812 puuhaamaan
lasitehdasta Mustasaareen, oli Tuorsniemi Ulvilassa lähin lasitehdas,
jonka omistajalta pyydettiin lausuntoa hänen privilegioanomuksestaan.
Vaasan läänin maaherra Carl de Carnall sanoo, että "Bergan
lasitehdas Maalahden pitäjän Pirttikylän kappelissa on ollut kokonaan
seisauksissa sitten vuoden 1808. Myös näyttää luultavalta, ettei
mainitun lasitehtaan toimintaa uudelleen aloiteta". Kuitenkin Olof
Sjöberg aloitti tehtaan rakentamisen. Valmiiksi se saatiin syksyllä
1814, jolloin lasinpuhallus alkoi. Sulatusuuni oli 6-upokkainen kuten
ennenkin. Puhaltajia oli aluksi neljä, mutta heidän lukumääränsä
kohotettiin puhalluskauden 1816 alkaessa jo kuuteen. Tuotteet olivat
samoja kuin ennenkin; pääasiassa ikkunalasia ja pulloja sekä jonkin
verran pikkutavaraa, kuten nappeja ja ikkunaverhonrenkaita.
Sjöberg ei kuitenkaan päässyt enää entiselleen, sillä ikä ja
sairaalloisuus painoivat häneen leimansa. Suhteet työväestöön
olivat vähän paremmat kuin ennen, joskin hänen tunnettu kitsautensa
palkanmaksuissa aiheutti riitaisuuksia niinkin pitkälle, että niistä
syntyi oikeusjuttuja Sjöbergin vahingoksi. Vuonna 1823 hän joutui
vuoteen omaksi ja kuoli lokakuun 7. päivänä. Oman toivomuksensa
mukaisesti hänet haudattiin erityisin juhlallisuuksin Pirttikylän
kirkon eteisen lattian alle.
Tehtaan johtaminen siirtyi Johanna-vaimolle, sillä vanhin poika Olof
oli isänsä kuollessa vasta 18-vuotias ja liian nuori johtajaksi. Mutta
hän oli alusta alkaen äitinsä apuna ja suorastaan "kasvoi
kiinni" Bergan lasitehtaaseen. Johanna Sjöberg hoiti tehdasta
ansiokkaasti ja taidolla. Hänestä on jäänyt hyvä maine: hän oli
lahjakas ja toiminnassaan viisas ja taloudellinen. Kirjeenvaihdosta
naapuritehtaan, Mustasaaren Grönvikin omistajan, kauppaneuvos
Grönbergin kanssa näkyy, että nämä lasitehtailijat pyrkivät
yhdenmukaistuttamaan sekä hintansa että maksamansa työpalkat.
Vienti Ruotsiin, jota aiemminkin oli pyritty järjestämään, pääsi
nyt entistä tehokkaammin käyntiin. Se oli etupäässä apteekkilasia
ja vain nimeksi ikkunalasia. Pääosa tuotannosta myytiin kuitenkin
edelleen kotimaahan. Kuljetus tapahtui lähiseudulle ja sisämaahan
maitse, mutta merenrantakaupunkeihin meritse Petolahden Vägvikenistä,
jossa oli Bergan lasitehtaan oma satama. Johanna Sjöberg oli rohkeasti
anonut 1829 koko tehtaan privilegion siirtämistä omiin nimiinsä,
mutta Senaatti hylkäsi anomuksen, koska hän ei omistanut tehdasta
yksin vaan se kuului perikunnalle.
Olof Sjöberg nuoremman aikakausi
Jo 1830-luvun jälkipuoliskolla oli poika Olof tosiasiallisesti Bergan
johtaja. Kirjanpitäjän työt siirtyivät hänelle. Hän ei tyytynyt
polkemaan paikallaan, vaan laajensi tuotantoa ja kasvatti myyntiä. Olof
Sjöberg nuorempi oli isäänsä taitavampi teollisuusmies.
Rehellisyytensä ja oikeudenmukaisuutensa ansiosta hän nautti suurta
arvonantoa ympäristössään. Bergan lasitehdas kehittyi joka suhteessa
korkeammalle tasolle kuin se oli aikaisemmin ollut. Siellä mainitaan
1843 seuraavat uunit: sulatusuuni, jossa 8 työpaikkaa, 2 ikkunalasin
oikaisu-uunia, 5 jäähdytysuunia, upokkaiden kuumennusuuni, 3
tuhkauunia ja 4 puunkuivausuunia. Tehdas oli vuosittain 8 kuukautta
käynnissä, kaksi kuukautta uunit olivat korjauksen alaisina ja kaksi
kuukautta tehdas seisoi. Lasiuunien muuraukseen ja upokkaisiin
käytettiin vuonna 1843 savea 1500 leiviskää ja puita kului 2000
syltä. Raaka-aineina käytettiin 1200 tynnyriä tuhkaa, 600 tynnyriä
hiekkaa, 100 tynnyriä suolaa, 50 tynnyriä kalkkia sekä 200
leiviskää potaskaa. Tuotanto käsitti 475 laatikkoa vihreätä
ikkunalasia á 10 ruplaa, siis arvoltaan yht. 4750 ruplaa sekä
erilaista onttolasia (pulloja) 1000 ruplan arvosta. Asuinrakennuksia oli
tällöin kahdeksan.
Tunnustukseksi ja palkkioksi Johanna Sjöberg antoi vuonna 1844
Gustafva-tyttäreltään ostamansa osuuden lahjana Olofille, koska
tämä oli kohdellut äitiään "hellyydellä ja kiintymyksellä
sekä viisaasti ja toimeliaasti hoitanut ja parantanut meidän yhteistä
Bergan lasitehdastamme sekä muita kiinteistöjämme". Seuraavana
vuonna Olof osti muitakin sisarosuuksia itselleen, joten tehtaan omistus
oli sen jälkeen melkein kokonaan hänen hallussaan. Äitinsä kuoltua
1856 hänestä tuli koko Bergan omistaja vuodesta 1858 lähtien.
Olof Sjöbergin aikana aloiteltiin myös lasinkaiverrusta ja -maalausta.
Kaiverretut esineet olivat etupäässä viinapulloja ja karahveja.
Kaiverrus suoritettiin pienillä poljettavilla kaiverruslaitteilla,
mutta työn laatu oli melkoisen karkeata.
Lasitehtaan viimeiset vaiheet
Olof Sjöbergille ei kuitenkaan suotu kovin pitkää aikaa isännöidä
Bergassa, sillä hänen elämänkaarensa katkesi 20.7.1861. Hän oli
avioitunut 30.6.1840 Margareta Kristina Bäckin kanssa, joka oli
kotoisin Uudestakaarlepyystä. Kirjailija Z. Topelius on
päiväkirjassaan kuvaillut heidän häitään, joissa hän oli läsnä
vihkitellan kannattelijana, parinaan tuleva vaimonsa Maria Emilia
Lindqvist, joka oli morsiamen sukulaisia. Tellaa piteli kaikkiaan viisi
paria. "Katos oli taivaansininen ja hopeakiehkurainen, ja siinä
oli kymmenen kultarengasta, joista sitä kannatettiin, kaikki uutta ja
varta vasten hankittua."
Leskirouva Margareta Kristinan oli pakko ottaa liikkeenhoito
vastuulleen, sillä neljä elossa olevaa lasta olivat alaikäisiä.
Privilegio siirrettiin Margareta Kristina Sjöbergin nimiin 27.11.1861,
alaikäisten lasten holhoojana.
Aluksi asioiden hoito oli lähinnä kirjanpitäjä Jakob Hedbergin ja
hyttimestari Karl Petter Nordinin huolena. Vuoden 1861 lopulla rouva
Sjöberg otti inspehtooriksi ruotsalaisen F.U. Linderborgin, joka oli
lasiteollisuuteen perehtynyt ja ryhtyi sangen tarmokkaasti Bergaa
hoitamaan. Hän saikin aluksi ikkunalasin tuotannon nousemaan, mutta
vähitellen sen menekki kääntyi laskuun ja tämä johti inspehtoorin
vaihtoon. Linderborgin tilalle tuli Östermyran ruukilta Seinäjoelta
Björn Mauritz Kurtén.
Vuodesta 1868 lähtien raaka-aineena alettiin käyttää kotimaisen
hiekan ohella myös ulkomaista hiekkaa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt
ikkunalasin muuttumista värittömäksi, sillä vuoden 1874 tiedoissa se
mainitaan edelleenkin vihreäksi. Uuden vuosikymmenen alussa rupesivat
ikkunalasi-markkinat erikoisesti Bergan kannalta nopeasti huononemaan.
Kirkas ikkunalasi tuli suosituksi ja sen lisääntyvä tarjonta alkoi
painaa vihreän lasin hintoja yhä alemmaksi. Tehtaat, jotka seurasivat
teknillistä kehitystä, määräsivät markkinat, ja Bergassa
jouduttiin nyt miettimään, miten olisi mentävä eteenpäin.
Murroskaudesta selviytyäkseen Bergassa olisi pitänyt ryhtyä
uudistuksiin niin kuin Grönvikin lasitehtaassa oli tehty. Mutta siihen
olisi tarvittu toisenlaiset voimat kuin Bergalla oli käytettävissä.
Leskirouva Sjöberg, jonka nimissä tehdastoiminta jatkui, oli jo
70-vuotias. On ymmärrettävää, ettei hänestä ollut enää
perusteellisten uudistusten toteuttajaksi. Hänen ainut poikansa Alfred
Sjöberg oli jostain syystä jäänyt erilleen koko toiminnasta. Jos
hän isänsä tavoin olisi nuoresta pitäen ollut mukana liikkeen
hoidossa, olisi hän varmaan ollut jo vuosia sen johdossa? Mutta
Alfredin kiinnostus oli aivan toisaalla, maatalouden ja
kansansivistystyön sekä kunnallispolitiikan puolella.
Bergan kohtaloksi tuli väistyä kilpakentiltä. Siitä huolimatta,
että se oli ollut suorastaan kukoistava liikeyritys loppuun saakka,
pysähtyi sen toiminta kokonaan vuonna 1883. Tehdasrakennus jäi
kylmilleen. Hoitamattomana se törrötti paikallaan vuodesta vuoteen.
Eräs sanomalehden kirjeenvaihtaja kertoi keväällä 1890, että niin
hyvin tehdas- kuin työväen asuntorakennuksetkin olivat vielä melko
hyvässä kunnossa. Hän piti mahdollisena, että tehdas pantaisiin
uudelleen käyntiin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Alfred Sjöberg myi
1896 tehtaalla vielä silloin olevan soodan ja upokas-saven Axel
Grönbergille Grönvikiin. Se olikin Bergan lasitehdasyrityksen
viimeinen liiketoimi.
Mistä ja miten lasia tehtiin
Lasi syntyy kolmesta aineksesta: kvartsista, soodasta ja kalkista.
Kvartsia esiintyy maaperässä runsaasti hiekan aineosina, mutta Suomen
oloissa vain hyvälaatuinen hiekka kelpasi lasinsulatukseen. Syynä on,
että jääkauden lajittelema aines sisältää muitakin mineraaleja,
jotka eivät ole sulatukseen oikein sopivia. Hiekasta sulatettu lasi on
sävyltään syvänvihreää tai ruskeaa eikä sovellu kovin hyvin
ikkunalasiksi. Myöhemmin keksittiin louhia kalliosta kvartsia, joka
murskattiin sulatukseen sopivaksi. Puhtaimmillaan sitä voitiin
käyttää laadukkaan, kirkkaan lasin valmistamiseen.
Kvartsin sulamispiste on korkea. Soodan tai potaskan avulla
sulamislämpötilaa voitiin pudottaa alle 1000 asteen. Keksittiin, että
kelvollista tuhkaa voitiin polttaa myös lehtipuista, jolloin saatiin
potaskaa eli kaliumbikarbonaattia.
Kalkkia tarvitaan stabiloimaan kvartsin ja bikarbonaatin seos, sillä
muutoin lasi jää veteen liukenevaksi ns. vesilasiksi. Kalkkia saatiin
vaivattomasti Suomen kallioperästä laastin valmistamiseen ja
lasiteollisuuden käyttöön.
Lasin sulattaminen suoraan puhalluskelpoiseksi massaksi ei vanhimmalla
tekniikalla käynyt päinsä. Lasi piti esisulattaa, jossa ainekset
leivottiin kuin kakuksi. Siinä sulfaattiyhdisteiden aiheuttama
kuplaisuus kerrostui omaksi kerroksekseen. Kakku jäähdytettiin ja
sulfaattikuplaiset osat hakattiin erilleen. Sulattaminen aloitettiin
vasta puhtaasta aineksesta. Esisulattamisesta päästiin eroon, kun
keksittiin lisätä arsenikkia sulatusseokseen. Arsenikki suurensi
kuplia, jotka helpommin nousivat seoksen pinnalle ja haihtuivat.
Lasin kierrättäminen ei ole meidän aikamme keksintöjä, vaan jo
varhain havaittiin, että lasisirpaleet pudottavat sulatuslämpötilaa.
Sirpalemurska eli "pintti" oli kauppatavaraa ja tehtaille
sitä kuljettivat siihen erikoistuneet lasinkerääjät.
Raimo Hieta
Lähteet:
Vilho Annala, Suomen lasiteollisuus 1681-1931, osa I. Helsinki 1931.
Vilho Annala, Suomen lasiteollisuus vuodesta 1681 nykyaikaan, osa II.
Helsinki 1948. Heikki Matiskainen, Suomalaisen lasin historia.
Riihimäki 1994. Sanomalehdet.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä (Julkaisija:
Pohjanmaan Historiallinen Seura) 1/2007, s. 4-8.
URN:NBN:fi-fe201101261136
|