Moi!
Suomen kieleen on pesiytynyt sana, jota ei pari vuosikymmentä sitten
ollenkaan tunnettu: "Moi". Se tuntui aluksi oudolta, mutta
kyllä siihen ajan mittaan tottuu. Tuntui vähän omituiselta, kun
kaupassa lähtiessä sanomaani "kiitos ja hei" sain
vastaukseksi "moi!".
Jostain syystä sain päähäni jäljittää tuota sanaa ja
selvisihän se. Joskus puolivuosisataa sitten hyvä kaverini Lampisen
Erkki käytti tuota sanaa, tosin hieman pidennetyssä muodossa: "moikunmoikun".
Ainakin jäi mieleeni pysyvästi, kun Eki tulla rymisteli jyrkkiä
portaita yläkertaan siihen "Monosen taloon" Oiva- veljen
rakentamaan ateljeehen.
Tuli sitten keskelle olohuone - keittiö - makuuhuonettani ja nosti
kätensä "fasisti-tervehdykseen", sanoi moikunmoikun ja iski
säpäleiksi "hienon" itse tekemäni kattolampun. Syy ei ollut
Ekin, vaan katon joka oli vain parin metrin korkeudella. Eipä siitä
sen kummempia: tein uuden!
Joskus poikavuosina käytettiin vastaavissa tilanteissa moi-sanan
sijasta moron, morjesta, heipä hei jne... Jos mennään oikein
historiaa tonkimaan, niin "hyvästi" on ollut alun perin
"runollisesti" hyvästi jääös, mutta mitä sitä nykyaikana
niin pitkiä rimpsuja latelemaan...
Ennen oltiin tarkkoja käytöstapojen suhteen. Kun kauppaneuvos
Saarinen tuli ostoskeskukseensa ja nuori poika tuli kyselemään, että
"mitäs sulle", meni kauppaneuvos sen tien osastojohtajan
juttusille ja käski potkaista pojan ulos. "Meidän liikkeessä ei
asiakkaita sinutella!".
Veli-Oiva oli arka kunniastaan taiteilijana. Kilpeläisen
maaliliikkeessä tuli jokin nuori "puotipuksu" kyselemään,
että "mitäs sulle?". Oiva tuijotti sekunnin-pari tuimana,
sanoi: "Ei mitään", kääntyi kannoillaan ja lähti ovet
paukkuen. Taitaa se kaveri vieläkin ihmetellä, mitähän se kumma mies
oikein tarkoitti?
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 18.12.2010, s. 3.
URN:NBN:fi-fe201012203140
|