"Pyykki on pantu ja pysyy!"
Näin jämerästi lopetti opettaja, vänrikki ja skpoikien päällikkö
Liede puheensa meille suojeluskuntapojille, joita oli 50-60 kokoontunut
Yhteistalolle Itikanmäelle marraskuun viimeisenä 1939
"käskynjakoa" varten. Mietin itsekseni: kuinka ihmeessä me
pärjätään, kun niitä on 150 miljoonaa ja meitä vain neljä?
Itse olin liittynyt skpoikiin vasta syksyllä, kun Neuvostoliitto
alkoi uhkailla. En pitänyt siitä, että "haastettiin riitaa"
uhittelemalla "Vienanlahdesta Laatokkaan me miekalla piirrämme
rajan". Ja suojeluskunnan harjoituksissa ammuttiin ryssänkuviin...
Olin ilmeisesti saanut äidiltäni vaikutuksen: äiti sääli
punakaartilaisia ja kuitenkin äänesti Ala- Kuljua... Pojat hajotettiin
mikä minnekin: etupäässä lähetin tehtäviin. Minä ensiksi
Rautateitten Suojelulohkon toimistoon, mutta kun siellä ei ollut
mitään tehtävää, sain siirron Ivakkiin eli Ilman valvontaan. Mutta
kun ei sielläkään ollut mitään lähetin tointa, niin lopullinen
"toimipaikkani" oli SK-piirin toimistossa. Sitä johti
sotilasvirkamies Korpikoski mukava mies, joka silloin tällöin antoi
muutaman markan omista taskuistaan.
Meille sk-pojille oli jaettu harrastuskirjat, johon liimattiin joka
tunnista pieni sininen lappunen, mutta kun sivut eivät enää
riittäneet kymmenien tuntien takia, niin se jätettiin pois. Ei
pikkupoikia sota kummemmin järkyttänyt, ei vaikka pommit liiterin
taakse putoilivatkin - jännää se vain oli olevinaan...
Kun sitten alkoi jatkosota, alkoi tilanne olla toinen; kaatuneitten
kuolinilmoitukset lehdessä, ruoan puute ja muut vaikeudet. Olimme
joutuneet armeijaan 17-vuotiaina, mutta nuoruudestamme ja kurjista
olosuhteista huolimatta ei kuulunut sellaista narinaa, kuin nyt saattaa
kuulla.
Muuten koko talvi ja kesäkin menivät melko huolettomasti, mutta
syksyllä Malmilla alkoi pelko hiipiä puseroon: Viipuri oli menetetty
ja miehiä tarvittiin! Koskahan meitäkin viedään, johonkin Talin
suunnalle jossa tosissaan tapeltiin!
Se olisi ollut monen sotaan tottumattoman ja puutteellisesti koulutetun
pojan matkan pää. Ja kuvittelin, että jos vielä pari viikkoa tappelu
kestää, niin se on sitten menoa! Onneksi ei kestänyt...
Palaan vielä siihen, mistä aloitinkin: koko talvisodan olin mukana,
sitten 3 viikkoa perunoita nostamassa Kannaksella syystalvella 1941,
työvelvollisena tukinuitossa kaksi kesää ja sitten uudestaan
armeijaan 1946. SK-piirin päällikön Korpikosken alaisena oli helppo
olla ja lähetinhommia sopivasti. Oli vaan niin armottoman kylmä ja
siksi Korpikoski hommasi minulle kunnon rukkaset - ei palellut enää!
Ja vielä n. 1. maailmansodan aikaisen ranskalaisen kypärän, jota en
kylläkään tarvinnut - onneksi!
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 4.12.2010,
s. 5.
URN:NBN:fi-fe201012163124
|