Kaikenkarvaista hantvärkkäriä
Vielä pitkälti 30-luvulle saakka tarvittiin talossa kun talossa
käsityöläisiä: pelti- tai tavallista seppää, muuraria, suutaria,
kirvesmiestä... Kädentaitajat olivat arvossaan: "Hantvärkkäri
on herra talossa!". Syötettiin, juotettiin ja peti sijattiin talon
parhaimpaan huoneeseen - kammariin.
Muurari Herman Kallio oli köyryselkäinen kalkin ja iän
harmaannuttama mies siniraitaisessa muurarinmekossaan. Kallio oli
ärhäkkä mies, mutta taitava muurari. Minä tulin juttuun kun
"olin asialla" ja juoksin kun orava milloin tiiliä tai
pruukia kantaen. Ikäkin taisi jo painaa - ei minua, mutta Hermannia,
joka oli lisäksi puolisokea - ei silmät jatkuvaa kalkitusta kestä!
Minulle tuli tunne, että hän muurasi ja rappasi
"korvakuulolta" kun vatupassissa ei ollut "silmää"
ollenkaan! Hermanni pani silmättömällä lankunpalasella tiilet
ojennukseen ja kaitpa ne suurin piirtein suorassa seisoivat! Eikä
silloin niin väliä ollut: senkun siinä oli...
Isäni Iisakki yritti ennen Kanadaan menoaan puuhastella yhtä sun
toista. Kunnianhimoinen suunnitelma oli limonaaditehtaan perustaminen,
mutta sen söivät suuremmat yrittäjät pian pois. Mutta muutakin
puuhasteltiin - ei suinkaan huvin vuoksi vaan tienestin toivossa.
Meillä asusteli Tuuloksen Hukke, eli Hugo Tuulos, jonka veli oli
pituushyppääjänä tunnettu Ville Tuulos. Hukella oli vain yksi silmä
- hän oli jossain elämänsä surkeimmassa
vaiheessa yrittänyt ottaa hengen itseltään, mutta epäonnistunut
surkeasti - meni vain pala ohimoa ja toinen silmä!
Nyt isä Iisakki kahdella ja Hukke yhdellä silmällä yrittivät tehdä
peilejä. Isä oli tuonut Amerikasta oikein ateljeekameran, mutta kuka
nyt pula-aikana, jolloin leivästäkin oli puutetta, itseään
valokuvannut olisi! Nyt sitten niistä lasinegatiiveistä pestiin kalvo
pois ja yritettiin tehdä peilejä. Kaitpa ne jotenkuten onnistuivat,
mutta ilmeisesti se
loppui siihen, ettei Hukke ollut oikein tyytyväinen peilikuvaansa!
Vuonna 1933 oltiin niin kyllästyneitä alati vuotavaan ja
paikattavaan pärekattoon, ja niin ilmestyi pihamaalle peltiseppiä
"Vanhan Laihon" johdolla. Pihamaalle oli rakennettu pitkä
pöytä ja jonkinlaisella vempeleellä miehet väänsivät peltiin
reunuksen, joka sitten katolla nidottiin puunuijalla takoen viereiseen
peltiin kiinni. "Sivutuotteena" tuli hienoja peltikiekuroita
ja 3-kulmaisia pellinpalasia, joille me pikkukossit keksimme heti
tehtävän:
heittelimme niitä ympäriinsä; seiniin, oviin, puihin ja aina joku
kulmista nappasi kiinni!
Joskus kesäisin kuului pihamaalta huuto: "Veitsiä terotetaan,
veitsiä terotetaan!". Ja pian hantvärkkärin piirittivät naiset
veitsineen ja saksineen, "eihän se meirän ukko pystynyt muuhun
kuin kakaroita tekemään - poropeukalo"... Veitsenteroittajalla
oli jalalla poljettava tahko ja terävää tuli. Molemmat osapuolet
olivat tyytyväisiä;
terottaja rahaan ja akat teräviin kaluihinsa.
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 4.9.2010, s. 3.
URN:NBN:fi-fe201009132431
|