Porstuan etusivulle

HISTORIA

Persoonallisuuksia 1 Nykyaika on latistanut lähes kaiken; puhutaan samalla tavalla, käyttäydytään samalla tavalla ja pukeudutaan tuulipukuun. Ennen oli toisin. Lapsuudessani suorastaan vilisi persoonallisuuksia. Varhaisimmat muistikuvani on harmaapartaisesta ja -tukkaisesta konduktööristä Jakob Kronlundista, joka suoraselkäisenä, toinen käsi selän takana ja toinen keppiin nojautuen kulki kuin koko kylän omistaja keskellä silloista Kirkkokatua. Oikeastaan hänellä olikin keskellä katua kulkemiseen oikeus, sillä hän omisti yhteen aikaa Seinäjoen keskustan. Siitä torin vanha nimi Jaakontori. Hänellä oli korttelinmittainen tontti nykyisen Osuuspankin paikalla. Omenapuita ja marjapensaita oli satamäärin, ihan myytäväksi ja varastettavaksi asti. Seinäjoen pienin liikeyritys lienee kautta aikojen ollut Nakki-Kettusen nakkikoju. Se oli metri x puoli, metallinen laatikko, jossa oli kaksi päältä avattavaa luukkua. Luukkujen alla oli metallisia laatikoita, niissä ritilät, joiden päällä nakit lojuivat. Alla oli priimuskeitin. Toisessa oli jo kuumentuneet nakit, toisessa kuumennettavat. Joka kerta kun Nakki-Kettunen avasi luukun, pöllähti sieltä höyryn lisäksi syljen suuhun tuovaa kuuman nakin tuoksua. Kettunen itse oli pieni mies valkoisessa kokoessussaan, ja kiiltävälippaisessa valkokangaspäällysteisessä lakissaan. Kettunen avasi luukun, otti sieltä parit nakit voipaperin kappaleeseen, ja kysyi: "-Tuleeko tynämiitin sinappia?" Jos ei matkalainen tiennyt, mitä on "tynämiitti", piti Kettusen selittää, että sinappia. "Tinkaajille" oli vastaus savolaisittain valmiina: "Ei velveikkonen - ei markalla kahta nakkia!". Että sellainen tapaus. "Monumentaalinen" nähtävyys torilla oli kalakauppias Kala-Eilan isä. Kookas mies kuin mikä, ja rauhallinen kuin ahven. Mutta kun torilla pienemmät miehet kahinoivat, otti kalanmyyjä siihen kuin leikiten osaa: piti molemmat kätensä yhdessä ja mottasi sitten ylhäältä päälakeen! Taisi siinä pienemmät ukot ihmetellä ennen tajunnan katoamista, että löikö joku säännöistä piittaamatta halolla! Muistan erikoisen pienen miehen, asiamies Näpärtän, jolla oli muutamaa numeroa liian iso takki ja vakiovarusteenaan salkku, josta ei luullakseni luopunut kuin viimeisellä tuomiolla. Ukkeli otti osaa yleiseen sekasortoon ja huiteli salkulla - perin tehottomasti, kunnes väsyi turhaan yritykseen saada joku kellistetyksi, ja sammui sitten kenenkään kaipaamatta torin viereiseen puskikkoon. Varsinainen tappelupukari oli Koskelan Eemeli - taitava, vanttera mies kellistämään nenille hyppiviä. Tosin oli itsekin joskus saanut puukosta niin luita riipivän iskun poskeensa, että suu oli vääntynyt vinoon jättäen siihen upean arven. Oli saföörinä aikansa, ja kun oli oppinut kaikki rikollisten metkut, siirtyi poliisiksi valvomaan entistä tappelupaikkaansa. Kun ei sekään ottanut menestyäkseen, siirtyi sitten palopäälliköksi sen kummempia palopäällystökouluja käymättä. Ossi Polari   Artikkeli on julkaistu Seinäjokinen-lehdessä 17.4.2010.     URN:NBN:fi-fe201007202218

© Porstua 2002 - Kaikki oikeudet pidätetään