Suntion muisteloita
Suntio Viljo Puroa haastatteli Ossi Polari maakuntaradioon kesällä
1964. Sen perusteella on tämä kirjoitus tehty marraskuussa 1982.
Viljo Puro toimi Törnävän kirkon suntiona useita vuosikymmeniä ja
tuli tutuksi kaikille seinäjokelaisille. Nyt hän viettää
eläkepäiviään Seinäjoen Törnävällä vanhassa kotitalossaan.
Ympäristössä on paljon kartanon historiaan liittyvää. Kuuluiko
tämäkin talo jollain lailla kartanoon?
- Tämä on entisiä rakennuksia myöskin. Minun isävainajani tämän
on ostanut.
Niin, tämä on ainakin tyylin suhteen melko lailla vanha. Kuinka paljon
tällä mahtaa olla ikää?
- Noin pyörein luvuin sata vuotta nykyisillään, mutta tässä on
ollut aiemminkin rakennus justiin samalla paikalla.
Niin, tuo teidän nimenne Puro, se ei varmasti ollut alun perin sitä?
- Ei, se oli nimittäin sillä lailla, että isoisä kun muutti tänne
kartanon palvelukseen, niin sillo Wasastjerna muutti kaikkien
alustalaistensa nimet ruotsalaisiksi ja silloin isoisä sai niin nimen
Bäck, jonka myöhemmin isä sitten on muuttanut Puroksi - suomentanut
toisin sanoen.
Mikäs tämän isoisän alkuperäinen nimi oli?
- Hän oli Jaakko Anders Bäck.
Niin. No, monenko papin aikana te hoiditte tätä suntion virkaa?
- No, oikeastaan en oo hoitanut kuin nyt kahden seurakunnan kirkkoherran
virkaa… niin kauan kuin kaksi on ollut kirkkoherrana, sillä rovasti
Ojala, hänhän oli 42 vuotta seurakunnan kirkkoherrana. Niin ettei
sitä oikeastaan ehtinyt…
- Nuorempia pastoreita - niitähän oli lukemattomia jo meillä.
Niin, onkos Seinäjoen vanha kaunis kirkko ollut samanlainen koko
teidän muistonne ajan?
- Kyllä se samanlainen on ollut, mutta ainoastaan nyt on pari kertaa
tehty maalauksia ja pienempiä korjauksia.
Monella nuoremmalla ihmisellä ei ole tarkat tiedot siitä, mitä
tällainen suntio tekee. Mitä kuuluu virkatehtäviin?
- No, varsinaisesti suntion virkatehtäviin kuuluu kaikki se mitä
kirkon sisällä tapahtuu. Siellä lämmitykset, siivoukset ja kaikki
järjestely ja avustaa sitten seurakunnan päätä pappia, ja kun niitä
niin ne kuuluu varsinaisiin tehtäviin ja hoitaa kirkon ympärystä.
Mutta täällä Seinäjoella myöskin kuuluu suntion niin liitetty
haurankaivuu ja kellojen soitto, joka monessa seurakunnassa on
erillisenä toimena.
Niin, tästä haudankaivuusta - se ei ole varmasti aina kaikkein
miellyttävintä puuhaa. Varmasti talvella ainakin hyvin vaikeaa?
- Se on sitä. Se on raskasta työtä, jossa ei voi käyttää paljon
muuta kuin rautakankea ja lapiota ja kiiloja.
Taitaa olla sellainen ala, ettei siinä koskaan oikein eristystä siinä
mielessä, että työkalut millään lailla…
- No, eipä siinä paljonkaan - ainoastaan se, jotta voidaan jollain
niin kuin nykyään on niin noilla porakoneilla reikää ja routaa
murrettu.
Voitteko suurin piirtein sanoa montako hautaa olette elämänne aikana
kaivanut?
- No, en minä ole ikinä laskenut sitä, mutta sen minä tierän kuinka
monta on niin koko mun sukuni aikana.
Jaa, paljonko niitä on?
- Niitä on jokainen vainaja, joka Seinäjoen hautausmaassa lepää.
Lukua en tierä, mutta jokainen vainaja on meirän kaivama siinä.
Vanhin hauta on muistaakseni vuodelta 1864.
- Kyllä on…
Sata vuotta sitten ja sinne on haudattuna Katilan pikkupoika.
- Joo, se oli muistaakseni Jaakko Katila sen nimi. Mutta on toinen.
Muistan isäni kertovan, että eräs toinen hauta on vähän vanhempi,
mutta siitä ei ole merkkiä, mutta mä tiärän sen paikan kyllä. Se
oli täällä oikialla puolella kulmassa niin sitä isoisäni sanoo,
että siinä on ensimmäinen hauta ja toinen on tämä, joka on haurattu
- tämä katila.
Kun tässä on vuosikymmenien kuluessa tietysti kaikki tavat muuttuneet
- onko hautaustavoissa mitään eroa silloin vuosikymmeniä sitten kuin
nyt?
- No, eihän niissä suurempia muutoksia oo tapahtunut. Samatenhan
vainajat nykkin siunataan kun silloon. Ainoa on se, jotta minun
alkuaikoinani ja mikseipä koko ajan niin vainajat siunattiin siinä
vanhassa kylmässä siunauskappelissa, joka nyt on hävitetty pois viime
vuosina. Ainoastaan mitä kesän aikana hautaan päin omaiset haluavat,
niin silloin tietysti toimitetaan hautaus hautaan päin.
Onko teidän mielessänne jotakin aivan tuollaista erikoista tapausta
mielessänne - tällaisissa kirkkoon liittyvistä asioista - joka nyt
erikoisesti olisi painunut mieleenne?
- Niin… sitä nyt on vaikea mennä… niitähän on kaikenmoisia
pieniä tapahtunut, mutta yks haurankaivu mulle oli erikoinen. Minä
nimittäin kaivelin hautaa siinä jonkun ison koivun alla ja se on
kesän aika ja peipponen visersi siinä mun yläpuolella ja mä rupesin
tuumimaan ja kattelemaan, että mitä se niin kovin laulaa ja sitten
minä keksin siinä pesän alhaalla oksilla ja minä kävin aina sitä
katsomassa sitä pesää ja se viimmeen hävis siitä. No, sitten minä
myöhemmin kuulin, jotta se peipponen lauloo, niin mä menin kattomaan
niin se oli tehny muutamaa oksariviä ylemmäs pesän ja tämä säilyi.
Ja se vainaja, joka silloin siihen haurattiin, niiren piti… kun
vainaja oli haurattu, niiren piti alottaa loppuvirsi niin tämä
peipponen rupes laulamaan ja kukaan suutansa aukaassu.
Jaa, sehän oli erikoinen tapahtuma. No tuota - tämä tietysti
tämmöinen työ ja ympäristö se jollakin tavalla vakavoittaa ihmisen
ja te olette melko lailla tuollaisen vakavanoloinen ihminen. Vaikuttaako
tämä ammatti jollain lailla ihmisen luonteeseen?
- No, miksei se kehitä sitä jotta sillä kun se työmaa mikä
tehrään hautuumaalla niin se poikkeaa paljon tavallisesta työmaasta.
Siellä on enemmän tuommonen herkkä ja muutenkin sen muistaa missä on
työssä. Siellä vainajien keskellä niin siellä mieluummin noin
hiljaisuuressa vain työnsä tekee.
Niin kyllä varmasti on. Nyt kun tämä työnne on jäänyt syrjään,
teillä on varmasti sellaisia harrastuksia ja luottamustehtäviä, joita
te ehditte nyt entistä paremmin hoitamaan?
- No, kyllä mulla aina on omat harrastukseni. Minä oon elämäni ollu
kiinnostunut luontoon. Sinne minä oon hakeutunut aina. Ja erämiehenä
raskaitakin ja pitkiä matkoja teheny ja samoollu ja vielä nykkin aina
kun on tilaisuus tullu niin tuon ajokoiran kans oon lähtenyt mettään
ja sielläpä se päivä menöö aina pimiään asti.
Ja te nautitte tuosta, että…
- Samoin juuri kun minä kesällä tuonne järven rannalle niin
siellähän minä viihryn. Siellä unohtaa kaikki huolet - se on ikään
kuin korkeassa tuommoisessa suuressa temppelissä kun pääsee
sellaiseen synkkään kuusikkoon yötä viettämään ja aamuaurinko
rupee sarastamaan niin siellä tuntoo olonsa ihanaksi.
Niin, se on ehkä teille niin kuin toinen kirkko…?
- Niin minä siellä järven rannalla oon kattonu sitä metsän huippuja
aamuauringossa kun siellä tuhansia kirkontorneja näkyy.
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen Joulu 1982 -lehdessä, s. 32-33.
URN:NBN:fi-fe201005261908
|