Aika ennen
Istun Pollarin talon yläkerran ikkunalaudalla, ja katselen
alapuolellani
avautuvaa näkymää. Tuota aukeamaa sanottiin silloin Jaakon Toriksi
Jakob Kronlundin mukaan, joka oli vuosisadan alussa ostanut Törnävän
kartanon jäämistöstä 10 hehtaaria suoperäistä peltoa, kaivauttanut
kuivausojia ja tehnyt sille asemakaavan, joka pätee tänäkin
päivänä.
On kesäkuu siinä 1933 paikkeilla, ja minulla on aikaa ja
mielenkiintoa yllinkyllin torin tapahtumiin. Tori oli noihin aikoihin
täynnä elämää: alapuolellani autopirssi, jossa pirssimiehet
odottivat - usein turhaa kyytiä, sillä pula-aika ei ollut vielä
täysin hellittänyt. Vastapäisellä läntisellä sivulla olivat
torikauppiaitten kankaiset
kojut, jotka aamuvarhain pystytettiin ja illansuussa vietiin läheisten
talojen liitereihin.
Tarjolla oli monipuolista maalaistuotetta; kaikensorttisia leipomuksia
rukihisista limpuista aina pullapitkoihin asti. Kaikensorttista
lihatuotetta oli tarjolla: lihaa
sellaisenaan, mutta makkarat olivat ainakin kulkumiesten nälkää
tyydyttämässä.
Oli nappeja, nuppeja, lankaa, neulaa - kaikkea mitä ihminen vain
tarvitsi,
eli hakaneulasta aina henkseleihin asti. Taustalla punaisen säleaidan
lähellä oli meidän pikkupoikien ihmettelyn ja suurin mielenkiinnon
kohde: pihavalokuvaaja, jonka kamera seisoi huteran jalustan päällä,
ja jonka alla oli ihmeainetta, joka teki kuin noiduttuna paperille
kuvan!
Torilla oli kulkijaa monen sorttista: oli kulkumiestä jostain
tulossa, ja jonnekin menossa. Oli reppuselkäistä miestä, jonka
repusta pilkotti kirveenvarsi - mies menossa rakennushommiin. Oli
mustatakkista, salkkukainaloista "asiamiestä", joista
ei koskaan saanut selvää mitä he oikein "asioivat".
Vanhempaa naisväkeä mustissa liinoissaan, rouvasväkeä hattuineen,
mikä oli aikoinaan ihmettelyn kohteena - "Oikeenko sillä oli
hattu?".
Seassa kulki tinureita, suutareita ja rihkamakauppiaita
puulaukkuineen. Värikkyyttä ihmiskirjossa antoivat tataarit, joilla
oli mukana oikea laukku, joka sisälsi
untuvankevyitä liinoja, pitsein koristettuja paitoja, kiiltäviä
koruja. Tataarit osasivat mielistelyn ja myyminen taidon, ja jos vain
neitosella sattui rahaa olemaan, niin kaupat tuli.
Viinaanmenevillä oli oma penkkinsä lähellä taksikojua, sillä
sieltä sitä apua tuli jos juomat sattui kesken kaiken loppumaan. Kun
sitten oltiin tarpeeksi juotu, keksittiin riita jostain olemattomasta ja
pantiin painiksi, kun oli tarpeeksi nyrkeillä huidottu.
Ja jos riitakumppani sattui kellistymään, niin nujakka loppui siihen.
Ei maassa makaavaa ruvettu enää potkimalla runtelemaan - hävinnyt
mikä
hävinnyt! Ja sopu säilyi: paiskattiin kättä!
Tuohon aikaan oli elämä paljon värikkäämpää kuin nyt, vaikka
eihän se
elämä yleensä niin kovin ruusuista silloin ollut. Mutta kuitenkin:
siinä oli oikea elämisen maku ja sellaisenaan se on jäänyt mieleeni.
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 06.03.2010
URN:NBN:fi-fe201004151669
|