Seinäjoen naurattajat
Seinäjoki-seura aikoo ensi vuoden kuluessa julkaista kaskukirjan
nimellä Seinäjoki Kaskuaa. Jo aineiston yllättävä runsaus antoi
aiheen kaskujen ja sananlaskujen kokoamiseksi samojen kansien sisään.
Alun perin oli aikomus julkaista kaskukirja jouluna -81, mutta koska
haluttiin siitä tulevan mahdollisimman laajan ja sisällöltään
hyvän, siirrettiin julkaiseminen vuoden 1982 puolelle.
Samalla varattiin kaskunkertojille mahdollisuus saada tarinansa ja
nimensä Seinäjoki Kaskuaa -kirjaan, joka on lajissaan ensimmäinen ja
luultavasti viimeinen.
Minkälainen on sitten seinäjokelainen kasku - mille nauretaan ja
mikä naurattaa?
Parhaimmillaan se kytkeytyy johonkin paikkakunnan hupihahmoon, joka
naurattaa jo pelkällä olemuksellaan ja johon siitä syystä on
"ympätty" sopivia juttuja.
Eräs tällainen monen jutun aihe ja aiheuttaja oli Sulo Nygren -
liikemies ja romukauppias. Vääräleuka, jolta eivät tarinat eivätkä
huumori koskaan loppuneet.
Seuraava juttu lienee tyypillisintä Nygrenin Suloa:
Kahvila Ainolassa oli tullut miesten kesken kinaa siitä, kuka oli
Seinäjoen suurin valehtelija. Kun ei monenkaan "kupin"
jälkeen tullut asiaan selvyyttä välähti eräälle ukoista:
mennähän ja soitetahan sentraaliin, kyllä siellä tieretähän!
Soitettiin - keskus sanoi empimättä hetkisen ja kovat kuluttua kuului
luurista: Nyykreenin romukauppa!
Monen nautittavan jutun isähahmo oli Hakalan kauppias, jonka
isännöimässä rautakaupassa syntyi tarinaa lähes päivittäin.
Häneen liittyvissä kaskuissa on aina tuoreen tilannekomiikan makua,
jonka Samppa hallitsi mestarillisesti.
Oli hirmuusen kylymä pakkasaamu. Samppa oli yksinään kaupassa ja
nojaili lämpimikseen suureen pystymuuriin. Kauppaan tuli mies lakki
korvilla ja parta huurteessa. Pyyti saara parirekihin anturarautaa.
Samppa katteli hetken huurteista miestä ja tuumas lopulta: Kuule ny
isäntä - se rautatavara on makasiinis tualla pihanperällä enkä
minä tarkene lähtiä sinne - tuu kesällä uurestaan!
Kantele oli vuosikymmeniä vaikuttajana Seinäjoella - tohtorina ja
kunnallismiehenä. Mutta varmaankin hän tuli parhaiten tunnetuksi
sanavalmiudellaan. Turhia kainostelematta hän tokaisi "mitä sylki
suuhun toi".
Mutta sai Kantelekin joskus joltakin sanavalmiilta mummolta niin nasevia
vastauksia, ettei siinä auttanut Kanteleen tohtuuria muutakuin pistää
nauruksi:
Takaluhran Annastiina oli ollut sontaa paiskimassa ja pistänyt
vahingossa talikolla jalkaansa ja niin piti lähteä Kanteleen
tohtuuriin. Kun lääkäri sitten sai kiskottua sukan pois jalasta, hän
totesi, että jalassa oli muutakin kuin vain verta. Tunnetusti
ronskinpuheinen tohtorimme sadatteli:
- Maksaasin kympin, jos näkisin vielä paskaasemman jalan!
Annastiina potkaisi saappaan toisestakin jalasta ja sanoi:
- Tuos se on!
Edellisistä poikkeaa kaksi humoristista ihmistyyppiä: Herman Buller
ja Linnan Kustaa.
Buller oli hanttihommissa rautateillä ja siellä syntyivät
lukemattomat jutut, joita tämä hieman omalaatuinen mies olemuksellaan
ja elämisellään aiheutti.
Tavanomaisin tilanne oli se, että Buller saapasvarsia myöten seisoo
montussa ja lapioi kuraa. Työmaan mestari tulee paikalle ja puoli
piruuksissaan sanoo jotakin, johon Hermanni vastaa vastaa samalla
mitalla.
Kevät oli täyttä rähinää tulossa. Buller ajeli lunta
hevosvetoisella reellä tavaratoimiston seinänviereltä. Aurinko
paisteli ja lumet hupenivat, mutta mestari oli käskenyt ajaa lumet
pois. Tavaratoimiston päällikkö O. Söderman näki Bullerin hommat,
eikä malttanut olla sanomatta, että eikö nuo lumet jo sula
itsestään, johon Buller:
- Sempä takia onkin kiirus - meinaa aivan sulaa käsiin!
Kuin aivan tahtomattaan Linnan Kustaa tokaisi jossain tilanteessa
jotakin ja niin Kustaa teki taas yhden sanailustaan kansaa kiertäväksi
kaskuksi. Hän oli jonkinlainen kylähupsu, jonka lapsenomaisissa
tokaisuissa oli lapsenmielistä tahatonta huumoria:
Lauri Nikkola oli 50-luvulla varteenotettava keskimatkojen juoksija,
joka harjoitteli tosissaan: kiersi tuntitolkulla Larvamäkeä. Linnan
Kustaa istui kannon nokassa ja katteli Laurin lennokasta menoa. Kunnes
sitten - ties monennenko kierroksen jälkeen - huusi Laurin sattuessa
kohdalle:
- Ettitsä veräjää?
Seinäjoki on niin rautatieläispitoinen paikkakunta, ettei ole ihme,
että puolet kerätyistä kaskuista on vr-aiheisia. Niitä on Erkki
Korkeakangas kerännyt satamäärin.
Lämmittäjä Reino Lautamäki oli tunnetusti lyhyenläntä mies. Kerran
hän seurasi pää pitkällä konduktöörin opasteita.
Järjestelymestari Pauli Hyvönen näki sen ja huusi: Varo, ettet ole
päätäs lyhyempi kun lyöt sen pylvääseen!
Johon Repa huikkasi takaisin: Ei tee mitää - kylon värkiis varaa!
Useat rautatiekaskut muistuttavat luonteeltaan sananparsia, joista
näytteeksi muutama:
- Vaikkei Seinäjoella oo kun kolomasosa Oulun väkiluvusta, niin on
sielä sentään sähköt, sanoi Peltolan Eero, kun Oulun lepohuoneilla
oli pimeys.
- Taas on tästä junasta vähennetty työvoimaa sanoi Malkamäen Jussi
- eileen oli konnarina tuollaanen 80 kilon mies ja nyt on vain
tälläänen 60 kiloonen.
- Lokonoomi, sanoi Rosenlundin Aarne kun itsensä esitteli.
Ja vielä juttu Seinäjoesta, joka voisi hyvin kuvata seinäjokista
kotipaikkahenkeä ja nopeaa rakentamista:
- Junassa oli amerikansuomalainen, joka kehui suurella äänellä kuinka
heillä Valloissa rakennetaan: tuskin on perustus aamulla muurattu kun
illansuussa voivat asukkaat muuttaa.
Tultiin Seinäjoelle ja vieras kyseli, että mikäs paikka tämä
onkaan? En minä vaan tierä, sanoi konduktööri, ei se siinä aamulla
ollu!
Oman lukunsa Seinäjoki-seuran kaskukirjassa muodostavat sananlaskut -
sananparret, sananpaukahrokset. Keräyksen tulos oli yllättävä: noin
800 sananlaskua. Mainittakoon, että Vaasan Jaakkoo keräsi niitä
aikoinaan omaan kirjaansa vain 150.
Useat näistä ovat "ylimaakunnallisia" ja löydettävissä
mistä päin Suomea hyvänsä, mutta toki löytyy sellaisiakin, jotka
ovat selvästi tunnistettavissa seinäjokisiksi sananparsiksi.
Sananparret jos mitkään ovat täyttä tavaraa. Ne sisältävät usein
sattuvassa, tiivistetyssä muodossa elämänviisautta parhaimmillaan -
usein nautittavalla huumorilla maustettuna. Mikään kirjallisuudenmuoto
- tosin tässä tapauksessa sanailu - ole niin puhtaaksiviljeltyä kuin
suomalainen sananlasku. Se sisältää sanailun kirpeyttä, huumorin
pehmentämää ilkeyttäkin, elämänmyönteisyyttä ja opettavaista
mieltä. Parhaimmillaan sananlasku sisältää niin syvällistä
elämänviisautta, että nykyihminen hätkähtää sellaista oivallusta.
Tänäpäivänä sanansutkauksia ei juuri enää kuule, ne ovat ajan
mennessä menneet menojaan, mutta aikoinaan ne toivat elämän
ryytivelliin sen suolan, jota nykyaika useinkin on paitsi.
Ja näytteiksi joitakin sananparsia, joita julkaistava Seinäjoki
Kaskuaa -kirja tulee satamäärin sisältämään:
Näin muuttuu kielellinen ilmaisu - meistä eivät kaikki ymmärrä
mitä seuraavissa sananparsissa on oikein tarkoitettu.
- kymmenen tiriiriä vetää tukunupussia Tinttantanttaren vuorella -
tierätkös mikä se on?
- Motsakka morsian pitkin päretorsia.
- Kersolla on taas vuohet kotona.
- Meidän flikkaa pitääs vierä kirkolle, ettei siitä tuu
älliskuukkaa.
- Soronnoo, sorkat ja pää.
- Voi klimppi, Jussin klöntti.
- Mitäs ny räknääs vellin kryynistä ja piimäkannun kukkuroosta.
Rakkautta se vain on, vaikka tiiliskivillä paiskiis.
- Tuu toresta torstaina - silloon ei tuu muut.
- Rakkaus on kuin aivastus ja maailma kun karuselli.
- Rakas kultani, aina mä muistan sun lämpööset jalakas.
- Meidänkin likka aikoo naimisiin, vaikkei oo kun rasat ja roiti.
- Ny on lystit loppu sanoo Manta kun aitta paloo.
Voi herrajee kun mä luulin sitä utarevoiteeksi, sanoo karjapiika
kun emäntä yllätti käsin syömästä russinoota joulusopasta.
- Mossauhutas vielä, sanoo jätkä yöllä juuritaikinalle.
- Veisaa lapsi neliäänistä.
- Älä itke isä tua naurista.
- Ruma sanua, mutta voi loppuu.
Moon piree ja paree ja markkaa paremmasta paikasta.
- Tie voimaan ja kauneuteen sanoo likka kun piipisakset osti.
- Vaikka mä oonkin köyhä, en oo silti ylipiä.
- Käypälääsiäkö siinä menöö sanoo Ruusku kun äireensä seliäs
mairiakorin päällä istuu.
- Aina mä oon lakkihin asti ulottunu.
- Tunnettu hevoonen, tietty ikä, kuusvuotias tamma, kakstoista vuatta
ollu Kauhajoen Möykys, kysy vaikka telefoonilta kehuu mustalaanen
hevostansa.
- Sen verran pohojanmaalta ettei kutise.
Ossi
Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen Joulu 1981 -lehdessä,
s. 8-10.
URN:NBN:fi-fe201004121637
|