Tulitikkuetiketitkin kertovat kotiseudun historiaa
Tulitikkuetiketit ovat olleet kautta aikojen suosittu keräilykohde.
Eikä ihme, sillä värikkyydessään ne ovat parhaimmillaan pieniä
taideteoksia. Tulitikkuetikettien sanoma on varsin moni-ilmeinen.
Paitsi, että ne kertovat meille kotiseudullamme järjestetyistä
erilaisista urheilu-, näyttely- ja juhlatilaisuuksista, esittelevät ne
keräilijälle myös entisajan kaupat ja kauppiaat.
Voidaan sanoa, että lähes jokainen pojannaskali on jossain
lapsuutensa vaiheessa kerännyt tulitikkuetikettejä, joita sitten
innokkaana on liimailtu sinikantiseen ruudulliseen vihkoon, milloin
paperiliiman puuttuessa jopa kumiliimalla. Uuden etiketin löytyessä
jostain katuojasta tai roskalaatikosta on sitä suurta riemua rinnassa
tuntien riennetty esittelemään toisille asianharrastajille.
Monelta harrastus jäi iän mukana, mutta nuo ikimuistettavat
sinikantiset vihot säilyvät kuitenkin ullakon kätköissä,
ilmestyäkseen vuosikymmenien pölykerros päällä ja jälleen yhtä
kiehtovina kuin silloin lapsena. Kun lapsuudessa merkitsi enemmän
etikettien värillisyys ja niiden lukumäärä, kiinnostaa varttuneempaa
keräilijää niiden kotiseutu- ja kulttuurihistorialliset arvot.
Tänä päivänä noiden "etskujen" keräily onkin lähinnä
miesten puuhailua, sillä maahamme on perustettu joitain vuosia sitten
asianharrastajille oikein oma yhdistys. Tiedetään olevan kokoelmia,
jotka käsittävät 15.000-20.000, jopa 50.000 erilaista etikettiä ja
yksinomaan kotimaisia.
Tulitikun historiaa
Varhaisimmat tulitikut olivat kotitekoisia terva- ja rikkitikkuja.
Fosforitikut, jotka syttyvät mistä vain raapaistaessa, yleistyivät
Suomessa 1850-luvun seutuvilla. Topelius kertoo muistelmissaan, miten
hän vuonna 1832 sai Runebergiltä pienessä lompakossa lahjaksi
kaksitoista tulitikkua. Se kuvaa hyvin kuinka harvinaisia tulitikut
vielä tuohon aikaan olivat.
Ensimmäinen maassamme teollisesti fosforitikkuja valmistanut yritys oli
Gottbergin Tulitikkutehdas Helsingissä 1844. Myrkyllisyytensä ja
herkän syttymisensä vuoksi niiden valmistaminen kuitenkin pian
kiellettiin. Nykyisen tulitikun eli ns. varmuustikun keksi ruotsalainen
G. E. Pasch 1844.
Maassamme toimi vuosisadan alkupuolella lähes parikymmentä
tulitikkutehdasta. Ainoana koko Etelä-Pohjanmaalla koskaan toiminut
tulitikkutehdas sijaitsi 1910-luvulla Nurmossa. Muutaman vuoden
toiminnan jälkeen tehdas paloi. Se sijaitsi nykyisen vanhainkodin
paikkeilla.
Sittemmin tehtaiden lukumäärä väheni ja vuosi vuodelta ja nykyisin
tulitikkuja Suomessa valmistaa enää yksi yritys. Vuonna 1969 OTK:n,
SOK:n ja Kesko Oy:n tulitikkutehtaat yhdistettiin ja perustettiin
Finn-Match Oy, joka toimii Vaajakoskella SOK:n tulitikkutehtaan
entisissä tiloissa. Haminassa toimii lisäksi mainostikku Oy, joka
valmistaa pahvisia mainostikkuja.
Etiketit tiedonvälittäjinä
Viime vuosisadan puolella rasioiden kansissa mainostettiin lähinnä
oman tehtaan tuotteita. Esim. "Alastaron Paraffineerattuja
Tulitikkuja" tai "Tampereen Tulitikkutehtaan Prima
Paraffineerattuja Waarattomia Tulitikkuja". Mäntsälän tehdas
mainosti tikkujaan: "Helppohintaisia Tulitikkuja, syttyvät vaan
tuosan kylkeen raapattaessa".
Kun tulitikkujen raapiminen alkoi olla jokapäiväistä puuhaa,
alettiin kiinnittää huomiota myös rasioiden mainonnalliseen puoleen.
Kioskit, kahvilat ja kyläkaupat varustivat mielellään myymiensä
rasioiden kannet liikkeittensä nimillä. Mukana seurasivat
luonnollisesti kehut hyvistä tuotteista ja palvelusta. Kun tulitikkuja
oli kerran myytävänä, niin miksei kannessa olisi sitten ollut oman
puodin nimi.
Etikettien välityksellä kansalaiset saivat tietää myös uusista
savukemerkeistä, virvoitusjuomista, elokuvista, ravintoloiden
palveluista jne. Niin ikään poliittiset puolueet, varsinkin vaalien
edellä kertoivat toiminnastaan ja esittelivät ehdokkaitaan. Tämä
ilmiö on tullut viime vuosina jälleen muotiin.
Etiketit kertoivat myös tulevista urheilukilpailuista, messuista,
maatalousnäyttelyistä ja lukemattomista muista juhlatapahtumista, niin
valtakunnallisista kuin paikallisistakin. Harvinaisempaa kuitenkin oli,
että yksityinen henkilö mainosti etiketissä itseään. Näin toimi
ainakin Ilmari Kianto, jonka teettämässä tulitikkurasian kannessa
komeili: "Ilmari Kianto, metsätorppari, korpikirjailija, filos.
maisteri."
Seinäjoki etiketeissä
Seinäjokelaiset kauppiaat ja ravintolat, muutamat kioskitkin, ovat
varsin runsaslukuisesti olleet edustettuina tulitikkurasioiden kansissa.
Poliittista mainontaa on edustanut ainakin Juhani Orrenmaa, joka
kaksissa eduskuntavaaleissa käytti tulitikkuetiketin vaikutusta
äänestäjäkuntaan. Mikä lienee ollut sitten etikettimainonnan osuus,
mutta molemmilla kerroilla hän kuitenkin tuli valituksi
Arkadianmäelle.
Kalevan kisat ja Maatalousnäyttelyt ovat myöskin painattaneet
aikoinaan oman "etskunsa". Näistä ja monista muistakin
kotiseudun historiaan liittyvistä etiketeistä muodostuu ajan mittaan
oma mielenkiintoinen kokoelmansa, joka persoonallisella tavallaan
välittää tietoa menneestä elämästä.
Kauppaliikkeiden osalta harrastusta voisi laajentaa vaikka koko
maakuntaa koskevaksi, silloin ei ainakaan materiaalista olisi pulaa.
Toisaalta etikettien keräily rajoittuu yksistään menneisiin
vuosikymmeniin, sillä nykyisen massakulttuurin aikana kun pieniä
kyläkauppoja ei juuri ole, suuret marketit käyttävät lähes
poikkeuksetta samoja etikettejä eikä niiden vaihtuvuuskaan ole suurta.
Aki Mäki
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen Joulu 1987
-lehdessä, s. 10-12.
URN:NBN:fi-fe201007082160
|