Takapiha
Tai oikeastaan ei se mikään takapiha ollut, koska sillä sijaitsi
oikea talo, ulkorakennus, ja niiden välissä kaivo, mutta kun se oli
meidän ulkorakennuksen takana, niin olihan se jonkinsorttinen takapiha
meidän talolta katsoen. Kysymyksessä oli nykyisen Nordea -pankin
tontti, mutta lapsuuteni aikoina siinä oleva talo oli veturinkuljettaja
Dahlbergin rakennuttama asumus joskus 10-luvulla. Se talo sijaitsi aivan
tontin rautatien puoleisella sivulla Kaleva-teatteria vastapäätä.
Suurin osa tontista oli perunapeltona ja sillä oli runsaasti puustoa,
jossa meidän poikien oli mukava leikkiä omia pikkupoika-leikkejä
esikuvinaan lännenfilmit, joissa inkkarit saivat kyytiä
revolverisankareilta.
Varhaisin muistoni oli se, että kun olin saanut elämäni
ensimmäiset saappaat - oikein Salmen suutarin tekemät kippuranokkaiset
pieksut, niin pitihän niitä kokeilla nykyisen pankin oven edessä
olevassa liejukossa. Kun aikani siinä lelluttelin, en päässytkään
enää pois, vaan seisoin siinä kuin öö. Lähellä oli hevospuomi,
hevonen ja mies. Hän katseli huvittuneena pikkupoikaa, joka seisoi
liejussa pääsemättä pois. Nosti sitten minut hevoskärryille ja haki
orvon näköisinä nyhjöttävät saappaani - ne Salmen suutarin
tekemät - pois. Kotiin päästyäni katseli äitini kuraisia
saappaitani: " - Joko sinä nyt jo ehdit…?"
Taloon muutti sitten ikäisiäni Alalahden poikia, joista tuli
vuodeksi pariksi leikkitovereitani. Siinä kaivonkannella touhutessamme
kuului kova räjähdys. Putkenpätkä lensi kieppuen korkealle ja
rämähti sitten Kalevan katolle. Se räjähdys vei veljeni jalan!
Kirkkokadulta johti Kaleva-teatteriin metrin levyinen puinen
"kävelypainotteinen" lautakäytävä, koska sinne menevä
polku oli aina märkä, suoperäistä maata kun oli. Sitä pitkin oli
mukava saapastella. Alalahden tontilla kasvoi pensas, josta oli lysti
nakertaa linkkuveitsellä oksia, joita sitten kävellessämme hakkasimme
siihen lankkukäytävään. Ne levisivät mukavasti lautakäytävään
niitä hakatessamme, ja sanoimmekin niitä "kulutuskepeiksi".
Lautakäytävän päässä Kirkkokadun puolella oli Kaleva-teatterin
oikein valaistu näytekaappi. Mikäs siinä, mutta sinne johtavat
sähköjohdot saisivat nykyajan sähkömiehen kauhistumaan loppuiäkseen
- niin resuiset ja maata lähellä ne roikkuivat. Kuusalon Taisto
onneton meni, otti johdoista kiinni ja sai sellaisen sähkötärskyn,
ettei tiennyt vähään aikaan tästä maailmasta mitään!
Erään kerran ihmettelin, kuinka mustalaisnainen meni kaapin taakse,
seisoi siinä tovin ja lähti sitten ties minne. Uteliaisuuttani menin
katsomaan paikkaa; siinä oli keltainen plätti, jollaisia näemme
lumessa siellä sun täällä. Yksinkertainen juttu: mitä sitä nyt
pakkasella hameita nostelemaan, kun se käy näinkin! Olinkin aina
siihen aikaan ihmetellyt, miksi vanhat mustalaisnaiset haisivat niin
pissalle.
Kun tuli kevät ja takapihan perunapelto oli sulanut, niin keksimme
Alpon kanssa hyppiä ulkorakennuksen katolta siihen peltoon. Korkeutta
räystäältä maahan lienee yli 4 metriä! Mutta mikäpä oli pienten
ja kevyiden pikkupoikien hyppiessä; kyllä luut ja nivelet kestivät!
Jos nyt sen tekisin, olisi seuraava etappi keskussairaalassa - parhaassa
tapauksessa, ja pahimmassa Sataman Rämäkkö!
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjokinen-lehdessä 21.11.2009, nro 45, s. 3.
URN:NBN:fi-fe201001071013
|