| TAIDE |
Siveltimellä sortovaltaa vastaan
Syksyllä 1899 pidettiin Helsingin Kaivopuistossa eräässä merenrantahuvilassa erikoislaatuinen taidenäyttely. Näyttelyyn pääsivät vain varmasti luotettavaksi tunnetut henkilöt. Huvilalla oli näytteillä yksi ainoa taulu. Sen edessä vieraat seisoivat hämmästyneinä ja syvän liikutuksen valtaamina, jopa useat heistä kyyneleet silmissä. Näyttely päättyi dramaattisesti, kun joukko santarmeja tunkeutui sisälle ja vaati taulua hävitettäväksi. Taiteilija kietaisi teoksensa rullalle, hyppäsi ikkunasta ulos ja pakeni Ruotsiin ja sitä tietä Saksaan. Kysymyksessähän on, niin kuin moni sortokauden historiaamme ja itsenäisyystaisteluamme tunteva tietää, taidemaalari Eetu Iston legendaarinen Hyökkäys-taulu. Taulussa, joka on 200 cm korkea ja 140 cm leveä, on luonnolliseen kokoon kuvattu rantapaadella seisova nuori, valkopukuinen nainen, kaunis Suomen neito. Hänen kultaisessa vyössään on koristuksena maamme vaakuna ja toiselta olkapäältä hulmuaa sininen liina. Taustana on myrskyävä meri ja synkkäpilvinen taivas, josta salamat välähtävät. Ylinnä on hirvittävä, kaksipäinen Venäjän kotka, joka siivet levällään ahdistaa neitoa riistääkseen tämän käsistä lakikirjan. Jännittynein lihaksin, vartalo kimmoisena, notkeana ja lujana kuin teräs, Suomen väreissä oleva neitonen puolustautuu rohkeasti kotkaa vastaan. Paadella on uhrilamppu kaatuneena. Sen liekki palaa enää vain
heikosti, mutta taivaanrannalta kajastaa kapea valojuova enteenä
taistelun onnistuneesta päättymisestä. Neidon ääriviivat
muistuttavat Suomen rajoja, kaksipäinen kotka on hyökkäävä
Venäjä. Hyökkäys levisi syrjäkyliin Saksassa Hyökkäyksestä otettiin ainakin 10 000 kappaleen jälkipainos, ehkä suurempikin. Jäljennökset kuljetettiin sitten Tukholman kautta Suomeen, missä ne levitettiin santarmien voimakkaasta vainosta huolimatta ympäri maan, syrjäisimpiä salotöllejä myöten. Yksi innokkaimmista levittäjistä oli Ylioppilastalon vahtimestari, kortesjärveläissyntyinen Erkki Loukola, jonka kautta kulkeutui runsaasti muutakin salaista kirjallisuutta sortovuosina. Suomen kansan päättäväistä vastarinnan henkeä ja sitkeää puolustustahtoa vertauskuvallisesti esittävä maalaus vaikutti merkittävästi isänmaallisen mielialan vahvistumiseen, jopa aktivistisen toiminnan herättäjänäkin. Suomessa Hyökkäyksestä oli otettu jo aiemmin jonkun verran kopioita Tilgmannin kirjapainossa ja myöhemmin ainakin kuusi painosta postikortteja, jopa yksi venäjänkielisin tekstein. Maalaus syntyi Berliinissä Eetu Isto oli syntynyt Alatornion Alavojakkalan kylässä marraskuun 28. päivänä 1865 pientilallisen perheen viisipäisen lapsikatraan nuorimpana. Alatorniolaisia oli myös taulun mallina poseerannut Emma Kyöstäjä. Vaikka Eetu Isto aikalaisten kertoman mukaan ulkonaisessa esiintymisessään olikin hiljainen, hän kuitenkin oli sisimmässään tulisieluinen, voimakasluonteinen mies. Niinpä hän ei saattanut välinpitämättömänä suhtautua sortoonkaan, joka Nikolai Bobrikovin tultua kenraalikuvernööriksi painoi raskaana maatamme. Mielikuvituksessaan Isto näki ahdistajan Venäjän kaksipäisen valtiokotkan hahmossa valtavine siipineen ja raatelevine kynsineen. Sisäisen pakon ajamana Eetu Isto tarttui siveltimeensä ja vähitellen syntyi voimakasaiheinen taulu taistelustamme venäläistä sortoa vastaan. Eetu Isto maalasi Hyökkäyksen Berliinissä taideopintojensa ohella ja toi sen syksyllä 1899 Suomeen. Emännät pyyhkivät kyyneleitä Kun taulu ensimmäisen kerran esiteltiin salaisessa näyttelyssä Kaivopuiston huvilalla, sillä ei silloin vielä ollut nimeä. Istolla oli kuitenkin paperi pöydällä, johon vieraat kirjoittivat nimiehdotuksiaan. Niitä kertyikin useampia, mm. Fantasia, Allegoria ja Taistelu, mutta yksikään näistä ei tyydyttänyt Istoa. Rouva Emmi Ajo, tamperelaisen rautatievirkamiehen puoliso ehdotti nimeksi Hyökkäys, jonka Isto heti hyväksyikin. Kieltämättä nimi oli erittäin onnistunut ja taulun aihetta sattuvasti kuvaava. Vuonna 1900 taulu oli Alatornion pappilassa Iston maalatessa kirkkoherra Johannes Granön muotokuvaa. Kerrotaan monen talonpoikaisemännän pyyhkineen kyyneleitä silmistään nähdessään taulun pappilan yläsalin seinällä. Päätyi viimein Kansallismuseoon Santarmit saivat uudelleen vihiä taulusta, mutta ennen kuin he ehtivät paikalle, olivat kirkkoherran pojat kuljettaneet taulun yön pimeydessä kelkalla jäitse Haaparantaan. Siellä taulua pidettiin nähtävillä kansakoululla, missä Pohjalainen osakuntakin, viettäessään kesäjuhlaansa Torniossa, Iston opastuksella kävi sitä katsomassa. Kun taulua ei enää voitu tuoda Suomeen, myi Isto sen arpajaisissa. Mutta kun taulun voittaja, helsinkiläinen rouva, ei uskaltanut vastaanottaa voittoaan, osti Isto taulun takaisin. Myöhemmin hän myi sen luulajaiselle liikemiehelle Otto Nordbergille ja hän puolestaan heinolalaiselle kunnallisneuvos Niilo Helanderille. Tämän kuoltua leski lahjoitti taulun Kansallismuseoon, missä se on koko sortokauden arvokkaimpana muistona. Lavantauti Siperiassa Kesällä 1905 Isto matkusti Siperiaan, missä hänen hyvä
ystävänsä rovasti Granö työskenteli pappina. Granöllä oli oma
maatila arolla Omskin lähettyvillä Om-joen varrella. Iston
maalaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä tottumattomana
Siperian ilmanalaan hän oli alati huonossa kunnossa. Syksyllä hän
palasikin takaisin Helsinkiin, mutta sairastui pian vaikeaan
keuhkokuumeeseen. Samalla todettiin hänen Siperiassa sairastaneen
lavantautia, vaikka ei itse ollut siitä tietoinen. Heikkokuntoisena
hän ei kestänyt keuhkokuumetta, vaan kuoli lokakuun 14. päivänä
1905. Eetu Isto haudattiin Alatorniolla kotiseutunsa multaan isänsä
ja äitinsä viereen.
Aki Mäki
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä (Pohjanmaan historiallisen seuran lehti) 2/2008, s. 33-34.
URN:NBN:fi-fe200910142252
|
| © Porstua 2002 - Kaikki oikeudet pidätetään |