Seinäjoella rakennettiin uppoamaton linja-auto
Lähes 60 vuotta sitten helmikuun alkupäivinä 1950 valmistui Penko
Oy:n autokoritehtaalla Seinäjoella postiauto, josta puhuttiin ja
kirjoiteltiin lehdissä enemmän kuin yhdestäkään aiemmin tai myöhemmin
tehtaalla rakennetusta kulkuvälineestä. Kyseessä oli nimittäin
Suomen ja tiettävästi koko maailman ensimmäinen uppoamaton
linja-auto. Auto, joka jään murtuessa ei vajoa pohjaan, vaan jää
vedenpinnalle kellumaan ja matkustajat pääsevät turvallisesti
poistumaan kattoluukun kautta.
Ajatus uppoamattoman linjurin rakentamisesta oli lähtöisin Vaasan
poliisilaitokselta. Raippaluodon ja Björköbyn lossittomat asukkaat
joutuivat olemaan syksyisin ja keväisin pitkään eristettyinä mantereesta.
Talviaikaankaan postiautoilla liikennöiminen ei ollut turvallista,
sillä voimakkaat merivirrat saattoivat aiheuttaa jään heikentymistä
ja riski auton putoamisesta sulaan oli aina olemassa.
Saaristoliikenteen parantamiseksi ja turvallisuuden lisäämiseksi
postilaitos kääntyi Penko Oy:n puoleen, että yritys ryhtyisi
suunnittelemaan kevytrakenteista ja vesitiivistä saaristoautoa, joka
voisi liikennöidä turvallisesti heikommallakin jäällä. Sama
liikenne voitaisiin aloittaa syksyisin huomattavasti aikaisemmin ja
jatkaa myös keväällä myöhempään.
500 kiloa normaalia kevyempi
Korin suunnittelusta vastasi helsinkiläinen diplomi-insinööri
Mauri Kurki-Suonio, joka vuonna 1946 oli avioitunut Penko Oy:n
toimitusjohtaja Pentti Koiviston sisaren Maijan kanssa, ja toimi yhtiön
teknillisenä johtajana.
Penko Oy, joka perustettiin 1941, mutta rekisteröitiin virallisesti
vasta 1948, aloitti puukaasuttimien ja häkäpönttöjen valmistuksella.
Sota-aikana yritys toimi Petroskoissa Onegan tehtaalla, mutta palasi
sitten takaisin kotisijoilleen. Samalla linja- ja kuorma-autojen korit
tulivat sen tärkeimmiksi artikkeleiksi.
Korin suunnittelussa Kurki-Suonio sovelsi lentokonerakennuksessa
käytettyjä periaatteita. Korista saatiin mahdollisimman kevyt,
kestävä ja tiivis. Kori, joka sai nimekseen Penko-kori, poikkesi tyypillisistä
korimalleista pääasiallisesti siten, ettei siinä käytetty
perusrakenteena puuristikkoa, vaan venevanerista erikoisliimalla
kokoonpantua ja kiinnitettyä yhtenäistä vanerikuorta.
Toinen merkittävä eroavaisuus oli, että korin päällystyksessä
käytettiin alumiinilevyjä entisten teräslevyjen sijasta. Näin
korista saatiin 500 kiloa normaalia kevyempi.
Edes jalat eivät kastu
Autossa käytettiin Bedford O-B 72 alustaa, joka oli kevein
saatavilla ollut, painoltaan vain 2000 kiloa. Autossa oli vain yksi ovi,
jossa kaksi lukkoa, toinen nk. varmuuslukko, jonka avulla ovi saatiin
lukittua vesitiiviiksi. Koska moottorikoneistoa oli mahdoton saada
täysin vedenpitäväksi, eristettiin myös matkustajaosasto kuljettajan
tiloista vesitiiviillä työntöovella. Itse asiassa kori rakennettiin
niin tiiviiksi, etteivät edes jalat olisi kastuneet auton pudotessa
jäihin.
Alustassa oli lisäksi noin 500 litran ilmasäiliö tasaamassa etupään
painoa, joka oli yksi kolmannes kokonaispainosta. Näin varmistettiin
myös moottorin pysyminen kuivana veteen joutumisen aikana. Matkustajien
turvallinen poistuminen autosta tapahtui katossa olleiden kolmen tilavan
ja helposti aukeavan luukun kautta. Matkustajia tähän ihmeautoon
mahtui 23 henkeä. Matkatavaroineen ja postisäkkeineen kokonaispaino
jäi reippaasti alle kuuden tonnin eli 5255 kiloon.
Toteamatta jäi
Ennen liikenteeseen asettamista autosta tehtiin tarkka pienoismalli,
joka oli kymmenesosa normaalista, ja esiteltiin yleisölle ja
lehdistölle kesäkuun alussa 1949 Vaasan kalarannassa. Kun
pienoismalli, normaalikokoisen postiauton painoa vastaava punnus
sisällään, laskettiin veteen, upposi se vain akseleitaan myöten. Jos
koko painolasti siirrettiin auton toiselle puolelle, vajosi auto ikkunoiden
alareunaan saakka, mutta vesi ei mennyt sisälle. Valmis,
uppoamattomaksi ainakin pienoismallin avulla osoittautunut
postilinja-auto laskettiin liikenteeseen seuraavan vuoden helmikuussa.
Auto hoiti saariston ja mantereen välistä liikennettä
menestyksellisesti muutamana talvena, kunnes se lossikauteen
siirryttäessä poistettiin käytöstä ja muutettiin lennätinmiehille
työkunta-autoksi. Käytännössä sen uppoamattomuutta ei koskaan
päästy toteamaan. Ammattitaitoisten kuljettajien käsissä auto ei
joutunut kertaakaan veden varaan.
Traaginen kuolema
Diplomi-insinööri Mauri Kurki-Suonio toimi sittemmin YK:n
palveluksessa, mm. asiantuntijana Yhdistyneissä arabitasavalloissa
sekä kansainvälisen työjärjestö ILO:n sihteeristössä Genevessä.
YK:n palveluksessa ja työmatkalla Kurki-Suonio oli myös silloin, kun
hän kohtasi matkansa pään traagisella tavalla lento-onnettomuudessa.
Mauri Kurki-Suonio, joka myöhemmin oli muuttanut nimensä takaisin
Krohniksi, oli palaamassa vaimonsa 50-vuotisjuhlilta 30.9.1975
silloiseen toimipaikkaansa Ammaniin, kun onnettomuus tapahtui. Kone oli
juuri laskeutumassa Beirutin lentokentälle, jossa Krohnin oli määrä
vaihtaa Ammaniin menevään koneeseen, kun israelilaisten ampuma
lämpöohjus osui sen kylkeen. Kone räjähti ja putosi mereen. Kaikki
koneessa mukana olleet matkustajat saivat surmansa ja heidät siunattiin
mereen. Myöhemmin merestä löydettiin asiakirjasalkku, muutamia
papereita ja valokuvia, jotka kuuluivat Mauri Krohnille.
Aki Mäki
Lähde: Pentti Koiviston (1922-2002) haastattelu ja muistiinpanot
1993.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä (Pohjanmaan
historiallisen seuran lehti) 2/2008, s. 40-41.
URN:NBN:fi-fe200910222274
|