Orpolapsen tie vei Seinäjoelta Uralille
Suomen sodanaikaisen historian dramaattisimpia tapauksia oli
maaliskuun lopulla 1943 käynnistynyt inkeriläisten lasten kuljetus
Suomeen ja palautus takaisin Neuvostoliittoon. Yksi tämän operaation
uhreista oli Olga Miina. Kahden Seinäjoella vietetyn vuoden jälkeen
hän joutui palaamaan takaisin Neuvostoliittoon, sikäläisen
lastenkodin nälkään, kylmään ja kurjuuteen. Olgan
kasvatusvanhempien epätoivoiset yritykset pitää tyttö veljineen
Suomessa, oli tuomittu epäonnistumaan. Olgan Suomeen kirjoittamat
kirjeet kertovat suuresta ikävästä ja kaipauksesta.
Aloite lähti Saksasta
Yli 63 000 inkeriläisen siirto Suomeen vaati paitsi valtavaa
organisaatiota myös suunnattomia henkisiä ja taloudellisia
voimavaroja. Pitihän Suomen tuolloin asuttaa myös karjalaiset,
jälleenrakentaa maa ja maksaa raskaat sotakorvaukset. Suomalaisten yli
60 vuotta sitten suorittama pelastusoperaatio oli ennen kaikkea osoitus
siitä, mitä inhimillisyys, uhrautuvaisuus ja sukulaisrakkaus saavat aikaan.
Keväällä 1942 oli Inkerissä sodan jäljiltä ankara
elintarvikepula. Tällöin ryhtyivät saksalaiset, jotka Leningradin
piirityksessä olivat vallanneet myös suurimman osan Inkeriä,
siirtämään suurimmassa hädässä olevia Viroon. Saksalaisten
aloitteesta tehtiin vuoden 1942 lopulla Suomen ja Saksan hallitusten
kesken sopimus, jonka mukaan inkeriläiset voisivat halutessaan siirtyä
Suomeen.
Puolen vuoden operaatio
Ensimmäiset siirtokuljetukset aloitettiin maaliskuun lopulla 1943.
Ensimmäiset n. 300 inkeriläistä toi Suomeen Merenkulkuhallituksen
tutkimusalus s/s Aranda. Suomeen saapui puolen vuoden aikana kaikkiaan
reilut 60 000 inkeriläistä. Puolet heistä oli naisia, alle
15-vuotiaita oli kolmannes. Vaasan läänissä inkeriläisiä oli
enimmillään n. 7500. Eniten heitä sijoitettiin Kauhajoelle, Lapualle
ja Ilmajoelle. Läänissä oli 12 pitäjää, joihin inkeriläisiä oli
asutettu yli 200.
Ilo muuttui suruksi
Sotavuosien taloudellisesta ahdingosta ja "ryssänpelosta"
huolimatta inkeriläisten ja suomalaisten välit olivat tyydyttävät.
Työkykyiset aikuiset osallistuivat jälleenrakentamiseen pääasiassa maatiloilla
ja myöhemmin myös teollisuudessa. Vanhukset ja orpolapset saivat
puolestaan hyvät sijoituspaikat lasten- ja vanhainkodeista sekä
yksityisistä perheistä. Niinpä tieto siitä, että Suomen pitää
välirauhansopimuksen ehtojen mukaan palauttaa kaikki inkeriläiset
takaisin kotimaahansa ja vieläpä varsin nopeasti, herätti
levottomuutta, pelkoa, jopa kaaosta.
Osa lähti vapaaehtoisesti, osa olisi halunnut jäädä Suomeen.
Varsinkaan lapset eivät olisi mistään hinnasta lähteneet takaisin.
He olivat jo kiintyneet kasvattivanhempiinsa ja perheet heihin. Monet
perheet piilottelivat lapsia aina Ruotsia myöten ja onnistuivat
valvontakomission tiukasta valvonnasta huolimatta välttämään heidän
paluunsa Neuvostoliittoon.
Neuvostoliittoon palasi kaikkiaan 50 000 inkeriläistä.
Kymmenisentuhatta jäi joko Suomeen tai onnistui pakenemaan Ruotsiin.
Noin kuukauden kestäneeseen paluukuljetukseen tarvittiin 81 kuljetusta,
joihin käytettiin nelisentuhatta henkilö-, tavara- ja härkävaunua.
Olgan isä vangittiin
Ne, jotka koti-ikävissään lähtivät takaisin ja uskoivat
onnelliseen kotiinpaluuseen, pettyivät raskaasti. Suurin osa ei
nimittäin milloinkaan palannut rakkaalle kotiseudulleen, vaan tuhansien
kilometrien päähän lapsuuden maisemistaan. Kotiseutu jäi
näkemättä myös Liissilän pitäjän Pohin kylässä 1930
syntyneeltä Olga Miinalta, hänen kaksi vuotta vanhemmalta sisareltaan
Annalta ja neljä vuotta nuoremmalta veljeltään Viktorilta.
Miinan sisarukset oli sijoitettu seinäjokelaisperheisiin.
Seinäjoelle he saapuivat Lahden sijoitusleirin kautta vuoden 1943
huhtikuussa. Lasten isä oli vangittu poliittisista syistä 1939,
äitinsä he olivat menettäneet kolme vuotta aikaisemmin.
Inhimillisyys puuttui
Kun tieto inkeriläisten palauttamisesta kantautui Seinäjoelle,
15-vuotiaan Olgan kasvattivanhemmat Saima ja Israel Yritys yrittivät
kaikkensa, jotta tyttö olisi saanut jäädä heille. Yritys kirjoitti lukemattomia
anomuksia valvontakomissiolle, suurlähetystöön ja konsulaattiin ja
palkkasi asianajajan Helsingistä asiaa hoitamaan. Mutta turhaan.
Neuvostoviranomaisilta puuttui inhimillisyys. Sen enempää Olgalle kuin
Viktorillekaan ei herunut lupaa jäädä Suomeen.
Lähes kaksi vuotta Yrityksen perheeseen kuulunut Olga jätti
veljensä kanssa jäähyväiset kasvatti-vanhemmilleen Seinäjoen
rautatieasemalla 11. tammikuuta 1945. Sisarukset lähtivät
härkävaunussa kohti Vainikkalan raja-asemaa vain kaksi päivää ennen
palautusten ehdotonta takarajaa. Yhdeksän päivää myöhemmin Olga ja
Viktor saapuivat 250 kilometrin päässä Moskovasta sijaitsevaan
Jaroslavlin teollisuuskaupunkiin. Siellä heidät sijoitettiin
lastenkotiin, jossa jo ennestään oli hoidettavana hieman yli sata
orpolasta.
Nälkää ja kylmyyttä
Ankeista oloista, tuskasta ja suunnattomasta ikävästä kertoivat ne
lukuisat kirjeet, jotka Olga seuraavien vuosien aikana kirjoitti
kasvattivanhemmilleen. Jokaisessa kirjeessään Olga muisti kiittää
Yrityksen perhettä saamastaan rakkaudesta ja huolenpidosta. Yritykset
lähettivät tämän tästä ruoka- ja vaatepaketteja lapsille.
Elleivät paketit kadonneet matkalla, viranomaiset vaativat lapsilta
kalliin lunastushinnan, joka määräytyi paketin sisällön mukaan.
Useimmiten lapset jäivät ilman lähetyksiä, sillä mistäpä heillä
olisi ollut rahaa niitä lunastaa.
Ankeat olot lastenkodissa jatkuivat syksyyn 1946, jolloin lapset
siirrettiin Uralin vuorille ja elämä muuttui entistä vaikeammaksi.
Seuraavan vuoden keväällä heidät siirrettiin uuteen kohteeseen:
Kishtimiin, noin 2500 kilometrin päähän Moskovasta.
"Älkää unhoittako minua"
Kirjeistä voi päätellä, että Olgan ja Viktorin elämä muuttui
yhä surullisemmaksi. Nälkä, pula vaatteista, kylmyys ja ikävä
olivat alati heidän vieraanaan. Eräässä Uralilta lähettämässään
kirjeessä Olga kirjoittaa sydäntäsärkevästi: "- Ei täti rakas
kun ei ole vanhempia niin koko elämä on pilalla, eikä ole kehenkä
turvata, eikä muutakaan apua…Minä itken aina iltaisin kun ajattelen
elämääni. Kuinka hyvä oli minun olla teidän luona, mutta kerran
Jumala ei sallinut minulle hyvää elämää niin ei sille mitään voi…"
Ja Olga jatkaa: "- Minä olen luotu kärsimään ja elämään
onnettomana ja orpona maailman rantaa kulkemaan. Oi kun elämä on
raskasta sille ihmiselle, jolle se on luotu. Minä aina ajattelen omaa
elämääni eteenpäin. Voi olla, että se tulee onnellista, mutta voi
olla, että se tulee hyvin surullista ja kamalaa… Mutta minä aina
toivon ja pyydän, että rakas taivaallinen isä auttaisi minua ja
johdattaisi hyvälle ja onnelliselle polulle. Täti ja setä, minä
pyydän teitä älkää unhoittako minua ja olkaa aina minun vanhempani,
niin, kun minulla ei ole ketään joka minua säälisi ja opettaisi
elämän polulla. Kun kirjoitan niin kyynelpisarat tippuvat silmistä
tälle paperipalalle…"
Miten Olgalle kävi?
Kun Yritykset muutaman kuukauden tauon jälkeen saivat kirjeen Miinan
sisaruksilta, ei kirjeen kirjoittajana ollutkaan Olga, vaan hänen
vanhin veljensä Juho, joka oli palannut sodasta ja asettunut asumaan
sisarustensa luokse. Kirjeessä Juho kertoo Olgan työskentelevän
kaukana pelloilla eikä siksi voi kirjoittaa. Seuraavatkin kirjeet,
joita Yritykset saivat vielä muutamia, olivat aina Juhon lähettämiä.
Viimeinen sisarusten Yrityksille lähettämä kirje oli päivätty
26.2.1948. Rivien välistä saattoi lukea, että Olgan elämässä oli
sattunut jotain surullista. Oliko Olga kuollut tai joutunut pakkotyöhön?
Millaiset olivat Olgan ja hänen sisarustensa todelliset elämänvaiheet
kaukana kotiseudulta, ja ovatko he mahdollisesti yhä elossa? Ne ovat
kysymyksiä, joihin tuskin koskaan saamme vastauksia.
Aki Mäki
Lähteet: Pekka Nevalainen, Inkeriläinen siirtoväki Suomessa
1940-luvulla.
Saima ja Israel Yrityksen jäämistöstä löytynyt kirjeenvaihto.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Miilu-lehdessä (Pohjanmaan
historiallisen seuran lehti) 2/2008, s. 37-39.
URN:NBN:fi-fe200910152257
|