Tori
Tori oli lapsuuteni maisema. Se oli ruohottunut ja hoitamattoman
näköinen, se oli pölyinen tai rapainen - riippuen siitä satoiko vai
paistoi.
Jostain arvaamattomasta syystä oli Seinäjoen keskusta
perustettu, jos ei aivan nyt suolle, niin tulvaherkälle pellolle
kuitenkin. Märkyyttä estämässä risteili taajaman keskustassa
suuria valtaojia. Nämä olivat paikoin tuettu laudoilla romahtamisen
estämiseksi - ne olivat kuin pienoiskanavia. Tällainen oja kiersi
kahdelta sivulta torin suunnistaakseen sitten kohti luomaa. Ja vettä
niissä aina oli - keväisin savunsekaista, kesäisin haisevaa litkua,
mutta aina sinne oli yhtä epämukavaa pudota.
Tuolloin - 50 vuotta sitten - oli torielämällä vilkkain aikakautensa:
Maalaiset toivat hevosilla tuotteittaan kaupaksi, torikauppiaat möivät
sopivaan hintaan mekkoa ja kolttua, saappaita ja saapasrasvaa, rukkaisia,
sukkaa, nappia, nauhaa, nuppia, narua...
Sivummalla seisoi järsitty hevospuomi, jonka ympärillä saatettiin
käydä kaksipiippuista hevoskauppaa myyjän kovaäänisesti
naureskellen kehuessa rotuhevostaan, ostajan tuijottaessa synkkänä
esittäen huomioitaan kaakista.
Ja - kun ilma myöten antoi - oli siellä myöskin pihavalokuvaajan
ateljee asiaankuuluvine rekvisiittoineen: kaksi ikäloppua korituolia ja
taustakangas valkoisine koivurunkoineen ja marmoripenkkeineen.
Jalustalla oli isokokoinen kamera ja sen jalkojen välissä valkoiset emalikulhot
kiinnitystä ja huuhtelua varten. Ja paalussa aivan vieressä oli
pahville liimatut auringon haalistamat mallikuvat.
Ja illalla kun kauppatori hiljeni ilmestyi nakkikauppias Kettunen
kärryineen. Ja pian makkaran ihana tuoksu sekoittui petrolipolttimen
yököttävään hajuun. Kettunen pani isonveljeni hakemaan Shelliltä petrolia:
Meneppäs sinä Paavo-hylky hakemaan öljyvä. Tämä meni ja sai
autuaallisen nakin palkakseen.
Ja Kettunen tyrmäsi tinkijät: Ei vel'veikkonen, ei markalla kahta
nakkia ja kysyi samaan hengenvetoon, että tuleeko "tynämiitiä"
- ja tulihan sitä - sinappia.
Torielämä oli siis pitkälle kehittynyttä. Vain joitakin vuosia
aikaisemmin oli torin-seutu ollut lehmihakana ja piikkilangat olivat
estäneet lehmiä karkaamasta ja kulkijaa kulkemasta.
Ja ennen auton tuloa pelasimme 40-luvulla torilla neljäämaalia, joka
kylläkin loppui kuin seinään kun löin ennätysmäisen lyönnin torin
laidalta toiselle eli pallon Nikalin kauhuksi Osuuskassan ikkunasta
sisään. No, äiti kävi maksamassa eikä siitä sitten sen
enempää...
Nykyisiä "pankkilaatikoita" katsellessa ei oikein voi tajuta
kuinka nopeasti kaikki on tapahtunut - vain 3-4 vuosikymmentä ja tori
on saanut aivan toisen ilmeen. Mutta aika tekee unohdusta: joskus
pitää pinnistää muistaakseen mikä ja minkä näköinen talo tuonkin
pankin paikalla on joskus ollut.
Silloisen torin varrella olivat kaikki talot puutaloja. Eikä siinä sen
kummempia arkkitehtejä ollut tarvittu - sen kun talo tehtiin
tarkoitustaan vastaamaan ja siihen se sitten sopeutui ajan kanssa.
Äärimmäisyyttä edustivat Pollarin talo, joka oli liike-elämään
sopeutettu maalaistalo ja ruotsalainen kansakoulu, joka edusti
yksinkertaista laatikkomaisuutta.
Ja muut siltä väliltä: oli pulpetti-, mansetti- ja taitekattoa, oli
huopa-, päre- ja peltikattoa. Kaikki talot toki maalattuja. Mutta
väreissä ei sen kummempaa vaihtelua ollut: vihertävää, harmaalla
sävytettyä ruskeaa, oli kauhtunutta kellertävää, jokin saattoi olla
maalattu rohkeasti lähes valkoiseksi - vaikka armelias aika ravan ja
pölyn myötä muutti senkin epämääräisen harmaaksi. Eikä täällä
taloja ulkoa pesty - eikä kaikkia aina sisältäkään.
Sen ajan torielämään liittyivät myöskin tappelut - ei tosin siinä
määrin kuin vuosikymmeniä aikaisemmin esiintyneet kylätappelut.
Mutta nahinoita käytiin aivan kotitarpeiksi.
Keskustan pojat saattoivat kokoontua kasarmien tienoille tuhotakseen
"kasarmin poikien" tai "hurrien" mahtavan
lumilinnan, mutta tiukka puolustus teki aikeet usein turhiksi. Lumilinna
kuitenkin tuhottiin - yötä myöten.
Pelkkää ilkeyttään eivät pojat sotineet. Nykyajan
käyttäytymistieteilijä sanoisi, että syyt olivat sosiaaliset:
kasarmilaiset pitivät itseään parempina. Oli aivan toista olla
kondytöörin tai vaikkapa vain vaihdemiehen kuin työmiehen poika. Ja
kun hurreilla oli vielä ruotsalainen sukunimi ja joulujuhlissa kravatti
niin se riitti jatkuvaan epäsopuun.
Pahimmillaan veivät kolhut lääkärille. Kun velipoika sai isommalta
turpiinsa oli koston ajatus jätetty itämään ja lääkäriä
kaivelemaan sitä luotia pois kiusanhengen mahasta, jonka vääryyttä
kärsinyt oli siihen ritsalla singonnut.
Mutta ne olivat pikkupoikien puuhia ne. Lennokkaita olivat sen sijaan
aikamiesten tosi tappelut, josta sitten kait otettiin oppia kymmenkunta
vuotta myöhemmin käytävää "maaottelua" varten.
Tapeltiin naisista, viinasta, kunnianloukkauksista, periaatteesta tai
muuten vain lämpimiksi. Näin jälkeenpäin ajatellen oli näillä
nyrkkisodilla oma hohtonsa ja jokaisella osallistujalla oma
persoonallinen tyylinsä ja panoksensa: Pirssimies kaatoi ukkoa monen
vuoden rutiinilla, iso kalakauppias iski äijää nurin kahdenkäden
tyylillä ja pikkuinen asiamies-riepu liian suuressa takissaan yritti
salkulla tehdä itselleen elintilaa.
Mutta pian tori rauhoittui jälleen. Ei siinä poliisia tarvittu eikä
haluttukaan. Mustuvaa silmää painettiin märällä rätillä,
nyrjähtäneeseen peukaloon pantiin kanfertintippoja, pikku haavaan
kustiin salaa ja revennyt sepalus paikattiin lukkoneulalla.
Ja muutaman rauhoittavan ryypyn jälkeen oltiin kaulakkain, otettiin ja
annettiin anteeksi ja pian kaikui hiljenevässä illassa epävireisenä:
"länsirintamaaltaa ei miitään uuttaa, kaikkii käypii hiljaa
hissukseen..."
Ja myöhäisillalla saatettiin mennä Kalevaan katsomaan "Harol
Loiria ja Myrna Loita". Eikä elokuvan mykkyyskään mitään
haitannut, sillä soittajasyvennyksessä Jalmari Pohjola
soittajatovereineen antoi filmille tunnelmaa.
Pikkupojan mielestä torin tärkein laitos oli pirssi. Siihen kuului 4-5
"kantti-kertaa kantti" -autoa ja pienenpieni pirssimiesten -
saföörien - oleskelukoppi, joka oli pienuuden lisäksi pimeä, nokinen
ja pahanhajuinen. Täällä automiehet odottivat kyytiä - näihin
aikoihin usein turhaan, sillä ajat olivat huonot eikä muilla kuin
juopoilla ollut varaa ajaa oikein automospiilillä. Mutta eivät
pirssimiehet sentään nälkääkään nähneet: ainahan oli joitakin,
jotka olivat kyytin, viinan tai - naisen tarpeessa.
Ja joutessaan miehet soittivat suutaan, väittelivät, riitelivät ja
paremman ajankulun puutteessa löivät vetoa.
Esimerkiksi siitä ajaako Koskelan Eemeli rättikattoisella "Puikillaan"
viisi täyttä ympärystä kahdella pyörällä ja Eemeli ajoi. Tai
siitä pystyykö Mäkinen veistämään karhun kuutioisesta kivestä -
ja tämä veisti ja vieläpä hyvän. Yritys osti sen. Mutta veto
siitä, ajaako joku piirisairaalan tienristille ja takaisin viidessä
minuutissa ei ratkennut, sillä matka loppui Kepon talon edessä olevaan
isoon kuuseen.
Ja joskus kesäisen-sunnuntaisena päivänä saattoi pihamailta kuulla
kaihoisaa laulua: vanha nainen ja sokea mies lauloivat. Miehellä oli
keltainen nauha käsivarressa, hänellä oli tummat silmälasit ja hän
piti hattua kädessään. Kolikoita siihen kertyi niukalti. Pariskunta
lauloi väräjävällä äänellä sen ajan iskelmiä, jotka vaikuttivat
virsiltä nykyisiin verrattuna. Tuli "terveiset Petsamosta",
Altain huiput siintelivät tasolla pilvien, ja Tummaa Tyttöä kehotettiin
olemaan surematta ja huuliaan tarjoomatta.
Ja lähitienoon kahvilat toistivat kaiken tuon monia, monia kertoja
ennen Malmsteenia.
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen Joulu 1985 -lehdessä, s. 18-20.
URN:NBN:fi-fe200905071430
|