S'OLI ENTINEN MATRUUSI (Erään perimätiedon ja asiakirjojen tarkastelua)

"Nevanperän paappa-vainaa." Sillä nimellä äidinäitini häntä aina nimitti, vaikka olihan tälläkin paappa-vainaalla etunimi, Jaakko. Suvun nimi olisi ollut Koukkari (toistaiseksi se vanhin löytämäni ketjussa Nevanperä, Kaura, Yli-Luoma, Koskela, Koukkari), sillä vuosisatoja sitten Peräseinäjoen jokivarren raivaajien joukossa kuokki ja kydötti sekin Valentin Heikinp. Koukkari, joka oli syntynyt noin 1654, samana vuonna jolloin Kaarle X Kustaa tuli Ruotsi-Suomen kuninkaaksi. Valentin haudattiin toukokuussa 1714, murheellisen Napuen taistelun jälkeisenä keväänä. Hänen vaimonsa Anna Jaakont. kuoli samana vuonna, 56-vuotiaana. Heidän poikansa Simon oli tällöin vasta 10-vuotias. Hänestä tuli myöhemmin Koskelan omistaja.

Koukkarin talon uudeksi isännäksi ilmaantuu vuoden 1717 tienoilla Myllärin talon raivaajana, ja aiemmin renkinä Yli-Taloselassa Ilmajoen Kokkolankylässä. Taloselaa omisti tuolloin nimismies Gabriel Larsinp. Öberg, joka oli käräjillä kuuluttanut itselleen Yli- ja Ala-Taloselat, jotka "perintötilalliset olivat hyljänneet ja rappiolle saattaneet". Myöhemmin, noin 1735, Taloselasta tuli valtion sotilasvirkatalo.

Kun Jaakko Tuomaanp. vihittiin 28.2.1711 Ilmajoella, oli hänen morsiamelleen Helenalle merkitty sukunimeksi Öberg. Näyttäisi siltä, että Helena Larsint. Öberg olisi Gabriel Öbergin sisar, mutta tämä seikka on toistaiseksi tarkemmin selvittämättä. Helenan äiti Valpuri Erkint. kuoli Koukkarissa kesällä 1744 korkeassa iässä, 89-vuotiaana. Häntä sanotaan haudattujen luettelossa " Jaakko Koukkarin anopiksi", - tämä vain esimerkkinä sukulaisuussuhteiden vanhasta merkintätavasta, jossa kaikkia talossa asuvia verrattiin suhteessa talon omistajaan, tavallisimmin siis isäntään. Valpuri Erkint. liittyy myöskin Nevanperän paappa-vainaan esivanhempiin, sillä hänen Helena-tyttärensä tytär Susanna Jaakont. Koukkari meni joulukuussa 1735 naimisiin Heikki Simoninp. Koskelan kanssa.

"Nevanperän paappa-vainaa oli entinen matruusi, s'oli seilannu merillä isoolla laivoolla!"

Mummoni sanoi tuon kuin vähäsen kehaisten, vaikkei matruusi toki ollut enempää kuin tavallinen merimies. Mutta että seilannut isoilla laivoilla! Meikäläiselle sisämaan jokimaiseman lapselle ajatus merestä, suolaisesta tuulesta ja pullistuvista purjeista oli todella kiehtovaa. Se kuljetti mielikuvitusta palmurannoille asti, merirosvolaivoihin, aarresaarille ja koralliriutoille ja ties mihinkä… Niinpä sitten erään lapsuuskesäni päivät olivat täynnä meri-laiva -leikkiä. Kiipeilin läheisellä hakkuualueella kaadettujen mäntyjen latvapuolille keinuttelemaan (latvoja ei karsittu heti vaan ne jätettiin kuivumaan sellaisinaan seuraavaan syksyyn) ja laulelemaan, miten tuulet nuo viestin jo toivat, mä purtehen astua saan! Oksiensa varassa keinuva pitkäoksainen puunlatva muistutti lapsen kuvitelmissa enemmän purjelaivaa kuin se tasapohjainen paatti eli loria, joka kellui jokirannassa lepänrunkoon kiinnitettynä.

Olin ehtinyt unohtaa muinaisen matruusin ja mummonikin oli jo poissa, kun sukututkimusta tehdessäni löysin mikrofilmiltä kopion Jaakko Simonpojan muuttokirjasta vuodelta 1852. Sen vasemmassa yläkulmassa komeili purjelaivan kuva, sinettikin näytti paperissa olleen, ja tämä vanha Flyttnings-Bevis alkoi näin:
"Förre Matrosen vid Första Finska Sjö Eqvipagets 3dje Comp. N: 129 Jacob Simonsson Rinta-Kihniä..." Jaakon vanhemmat asuivat Kihniän maalla vuosina 1849-54, ja Jaakko tuli nyt rengiksi Rinta-Kihniälle, josta oli lähtenyt vuoden 1848 lopulla Jalasjärvelle.

Tietoja Ensimmäisen Suomalaisen Meriekipaasin vaiheista löytyy mm. E. Pikoffin kirjasta "Landsmän i ryska marinen 1808-1918". Siinä kerrotaan, että ekipaasi oli perustettu vv. 1830-31 kuuden lakkautetun tarkk'ampujanpatalojoonan tilalle ja oli tuolloin n. 1000 miehen vahvuinen. Se koottiin värvätystä väestä ja sijoitettiin aluksi Suomenlinnaan, myöhemmin Helsingin Katajanokalle. Alkuaikoina ekipaasin komentaja ja kolmasosa upseereista valittiin venäläisestä laivastosta, etupäässä suomenkielen taitoisista, ja loput saatiin ottaa kauppalaivastosta.

Venäläinen meriministeriö järjesti tarpeelliset laivat varustuksineen. Aluksi käytettiin joitakin suuria purjelaivoja, mm. linjalaivoja Poltava, Bordino, Leipzig, Prohor ja Arjol, kaikissa noin 74-84 kanuunaa. Linjalaiva tarkoitti isoja sota-aluksia, joissa oli 2 tai 3 tykinkantta, nk. patteritäkkiä, ja yli 54 tykkiä. Komentajana oli vv. 1844-55 Fredrik Nikolai Nordmann, sotilasnimenään Feodor Davydovitsch, Kotkassa 2.6.1805 syntynyt everstin poika, joka aloitti merisotilasuransa jo 13-vuotiaana, ja kuoli amiraalina 21.4.1881. Hän risteili Itämerellä vv. 1847-53 sellaisilla aluksilla kuin Leipzig, Finland ja Andrej. Samaan aikaan mainitaan myös fregatit Tsesarevitch, Aurora, Melpomene ja Amfitrite, sekä priki Kasarskij. Vuosina 1850-53 seilaa merellä myös höyrykoneella varustettu fregatti Rurik, ja vv. 1851-52 höyrylaiva Pospeschnyj. En tiedä, minkä nimisellä paatilla Jaakko-matruusi oli merimieskoulutuksensa saanut, perimätieto kun ei ole jaksanut tätä yksityiskohtaa säilyttää.

O. Gripenberg kuvailee kirjassaan "Finsk krigsmannabelädnad" myös suomalaisen meriekipaasin pukua. Se näytti suunnilleen seuraavanlaiselta ainakin v. 1831: Takki oli tummanvihreää verkaa, pystykauluksinen ja valkoisilla saumanauhoilla koristettu. Olkapäälaatat olivat siniset ja niissä venäläinen F-kirjain, takin messinkinapeissa oli ankkurinkuvat. Housut olivat samasta kankaasta ilman saumakoristeita. Päällysvaate eli sinelli oli harmaasta verasta vihreällä pystykauluksella sekä valkoisin saumanauhoin, sinisissä olkapäälaatoissa oli niinikään venäläiset F-kirjaimet. Napit olivat tässäkin messinkiä ja ankkurinkuvaiset. Arkilakki kuvaillaan "furaska" -tyyppiseksi, sekin vihreää verkaa valkoisin saumakoristein.

Aliupseerien ja upseerien univormut olivat huomattavasti komeammat, ajan tavan mukaan. Upseereilla oli yksiriviset frakkimalliset takit sekä kapeat housut, jotka kesäisin olivat valkoiset. Ekipaasitunnukset oli kirjailtu kultabrokadilla muhkeisiin olkapoletteihin sekä kauluslaattoihin. Korkeat mustat hatut oli varustettu ankkuritunnuksella, kaksoiskotkalla ja ekipaasinumerolla.

Sennäköiseen porukkaan Jaakko siis lähti kesällä 1849 Jalasjärveltä Alavallin Kokon talosta, jossa oli palvellut renkinä suunnilleen puoli vuotta. Samana vuonna Jalasjärveltä lähti vielä 6 muuta miestä, joille oli määränpääksi merkitty Sjö Eqvipaget. Seuraavan vuonna Jalasjärveltä otti muuttokirjan Helsinkiin 14 miestä, luultavasti sotaväkeen värväytyneitä kaikki tai ainakin osa heistä.

Nevanperän paappa-vainaa ei olut ensimmäinen peräseinäjokinen, jota kiinnosti sotapalvelus merimiehenä. Jo v. 1839 oli Peräseinäjoelle palannut ekipaasin entinen matruusi Heikki Juhonp. sotilasnimenään Bajonett, s. 23.3.1817 Viitalan maalla olevassa Kätevän torpassa.

Seuraava menijä oli Salomon Samuelinp., s. 21.12.1811 Ilmajoella, Yli-Luoman renki, joka pyysi muuttokirjan 12.11.1839 meriekipaasiin lähtemistä varten. Kolmantena näyttää lähteneen Yli-Koukkarin renki Israel Mikonp. Takamäki, s. 19.12.1816 Kurikassa. Hän lähti virallisesti Peräseinäjoelta vuoden 1841 alussa, oleskeltuaan poissa seurakunnasta jo joitakin vuosia.

Isokyröläinen Matti Matinp. Vakkinen, s. 6.12.1817, oli viihtynyt ekipaasissa kuutisen vuotta. Hän tuli Yli-Kärjelle 1847, mutta jatkoi matkaansa Isoonkyröön 23.3. 1847 päivätyn muuttomerkinnän mukaan.

Rippikirjaan v. 1849 tehdyn huomautuksen mukaan Nevanperän paappa-vainaan veli Simon Simoninp., s. 1.1.1829, olisi "ottanut suunnan meriekipaasiin Helsinkiin", mutta hänen vaiheensa ovat toistaiseksi selvittämättä.

Jos tarkastellaan peräseinäjokisten miesten innostusta sotaväkeen värväytymiseen esim. vv. 1838-56, se näyttää kaiken kaikkiaan laimealta. Vain 15.4.1856 tapahtui huomattavampi neljän miehen joukkomuutto Turkuun. Sinne oli v. 1846 perustettu Finska Grenadjär-skarpskytte-bataljonen eli krenatööri-tarkk'ampujapataljoona, ja miehet sinnekin saatiin värväämällä.

Pöytäkankaan talosta lähtivät rengit Emmanuel Eliaanp. ja Erkki Heikki Simoninp., joka oli Nevanperän paappa-vainaan nuorempi veli. Kolmas lähtijä Juho Matinp. oli Korven talossa renkinä, ja mukaan mahtui vielä Kihniän pikkurenki Juho Hedvikinp., joka oli syntynyt Merikarvialla, oli vasta viidentoista ripilläkäymätön.

Mutta em. nuorukaisten palvelusaika jäi todella lyhyeksi siitä syystä, että koko pataljoona lakkautettiin samana vuonna. Niinpä he kaikki näyttävät palanneen ennen joulua takaisin Peräseinäjoelle, ehkä pettyneinä, ehkä tyytyväisinä kokemaansa ja näkemäänsä? Iltapuhteiden takkatulilla kertomukset krenatööriupseerien komeista univormuista, ja kuvaukset Turun suuresta kaupungista ovat epäilemättä keränneet runsaasti kuulijoita. Miesten mukana lienee saapunut myös alavutelainen Kustaa Matinp. Pollar eli Kihl, s. 1.1.1834, joka jäi nyt Kortesmaahan rengiksi. Kihniälle palannut Juho Hedvikinp. oli saanut sukunimekseen Granat, ja hän otti muuttokirjan Helsinkiin vuoden 1857 lopulla, liekö jälleen määränpäänä sotapalvelus?

Vanha merisanakirja määritteli matruusin näin: "Niin mainitaan se mies, joka monen-vuotisilla merenkuluilla on harjautunut kaikenlaisiin merimiehen töihin ja niin muodoin voipi täyttää kaikki häneltä aluksessa vaadittavat velvollisuudet. Matruusin nimellä ymmärretään myös, ehkä väärin, yhteisesti kaikki merimiehet, olkootpa työssään taitavat tahi taitamattomat."

Kumpaanko määritykseen Nevanperän paappa-vainaa olisi sopinut, siitä ei perimätieto ole kertonut mitään. Muuttokirjassa, joka aikoinaan oli eräänlainen lukutaito-, maine- ja terveystodistus, olihan siinä mm. maininta rokotuksesta ja mahdollisista ruumiinvioista, - Jaakko Simoninpojan sanotaan omaavan välttävät kristinopin tiedot ja olevan esteetön käymään ehtoollisella. Elämänvaelluksellaan hänen kerrotaan olevan kunniallinen ja ilman huomautuksia, avioliittoon vapaa sekä rokotettu.

Marjatta Hieta

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Peräseinäjoen Joulu -lehdessä 1990, s. 21-22.

URN:NBN:fi-fe20041123