SEINÄJOENKYLÄN ASUTUSHISTORIASTA

Motto: "Jokainen sukupolvi rakentaa elämänsä edellisten polvien työn pohjalle." Armas Luukko: Etelä-Pohjanmaan historia III

Isovihan vuodet päättyivät Venäjän ja Ruotsin välillä solmittuun Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, jonka jälkeen venäläinen sotaväki komennettiin poistumaan Suomesta. Vaikeimpina sodan aikoina olivat kylien asukkaat piileskelleet erämaiden kätköissä pakosaunoillaan, mutta yrittäneet kuitenkin viljellä pieniä peltotilkkujaan. Olojen vähitellen rauhoittuessa kesästä 1717 lähtien he olivat palailleet takaisin asumuksilleen, mutta vielä rauhanteon jälkeenkin venäläisten ja omien sotajoukkojen muonitus ja muu ylläpito rasittivat tuntuvasti talonpoikien toimeentuloa.

Vaasan läänin maaherraksi nimitetty vapaaherra Reinhold Wilhelm von Essen tuli Ruotsista 1721 meren ylitse syysmyrskyjen läpi, ja laivansa hädin tuskin selviytyi Merikarvialle Antinpäivän tienoilla. Sieltä hän jatkoi matkaa Vaasaan maanteitä pitkin tutustuen samalla suomalaisten elinoloihin. Verotuksen uudelleen järjestämiseksi oli välttämätöntä saada tilanteesta todenmukainen selvitys, joten maaherra valtuutti tuomari Joonas Mollin'in tutkimaan käräjillä 1722 talojen veronmaksukykyä ja mahdollisia vapaavuosia. Näissä päätöksissä Ilmajoen Ilmajoen Seinäjoenkylän alueella, johon sisältyivät myös nykyisen Peräseinäjoen tilat, verovapaita vuosia myönnettiin yhdeksälle talolle.

Asiakirjojen kertomuksia

Luomankylän Ahon uudisasutusta koskeva oikeuden päätös oli päivätty 5.9.1722, ja vanhasta ruotsinkielestä vapaasti kääntämäni teksti on suurin piirtein seuraava: "Michael Jakobsson Seinäjoenkylästä anoo vapautta verottamattomalle uudistilalleen Aho, jossa muutamia harvoja huoneita on pystytetty ja ainoastaan puolitoista tynnyrinalaa peltoa kaivettu, muu pitää risukon ja juurakkojen alta ylösottaa. Talolle kuuluu 1/6 myllystä, metsää ja laidunmaata on tarpeeksi, ei mitään kalavettä. Isäntä omistaa yhden vetohärän (dragoxe), kolme lehmää, yhden mullin (ungnör), neljä vasikkaa sekä kahdeksan lammasta, ja kokeillaan talolle edelleen auttamiseksi parempaan kuntoon neljän vuoden vapautta. Tarpeellisena kuitenkin pidetään tilan kokonaan mittaamista ja verollepanoa."

Saman kylän Myllärin tilanteesta kerrottiin: "Carl Henriksson Seinäjoenkylästä anoo vapautta ¼ manttaalin Myllärille, jonka edellinen asukas Simon Andersson 1718 jätti autioksi. Huoneet (husen) mies- ja karjapihassa ovat aivan kelvottomia (odugliga). Talossa on vain 2 tynnyrin- ja 12 kapanalaa peltoa häjyä (elak) maaperää, mitättömiä niittyjä, ojat ja aidat enimmäkseen hävinneet. Metsää ja laidunmaata on tarpeeksi sekä ¼ myllystä, ei mitään kalavettä. Asukkaalla on kaksi vetohärkää, kolme lehmää, kaksi vasikkaa, neljä mullia sekä kymmenen lammasta, ja ehdotetaan talon pystyssä pysymiseksi viisi vapaavuotta."

Pääskenkosken raivaaja Johan Andersson sai neljän vuoden verovapauden taloonsa, joka aiemmin oli asetettu 1(6 manttaalin verolle. Rakennusten huomattiin joutuneen enimmäkseen rappiotilaan ja käyttökelvottomiksi. Puolentoista tynnyrinalan pellot olivat nurmettuneet, niittyjä oli sentään jonkin verran kunnossa. Talossa oli kolme lehmää, kaksi mullia, kaksi vasikkaa ja kymmenen lammasta sekä vuohia kolme kappaletta.

Nykyisen Seinäjoen puolella Hallilan talon omistaja sai päätöksen samana syyskuun päivänä kuin edellä olevat: "Christer Christersson Seinäjoenkylästä anoo vapautta verottamattomalle uudistilalleen Hallila, jossa huoneet mies- ja karjapihassa ovat jokseenkin kunnolliset. Peltoa on viiteen tynnyrinalaan asti tehtynä, ojat avattu puolittain, aidat ovat kelvollisia. Kylässä on riittävästi metsää ja laidunmaata mutta ei kalavettä, ja myllynpaikka. Isäntä omistaa yhden hevosen, viisi lehmää, neljä mullia, kaksi vasikkaa sekä kuusi lammasta, ja ehdotetaan kahden vuoden vapautta, kunnes tila tulee mitatuksi ja verolle asetetuksi."

Katilan uudistilasta kerrottiin: "Anders Matsson Seinäjoenkylästä pyytää vapautta viimeksi kuluneena talvena aloitetulle verottamattomalle uudistilalle Katila, jossa nyt on olemassa pieni tupa ja katoton navetta, puori ja kolme latoa. Peltoa on ainoastaan kaksi tynnyrinalaa kaivettuna, joka vielä ei tullut täysin viljelykseen. Niittyjä pitää kustannusten kautta hankkia ja raivata. Tilalla ei ole mitään tuohimetsää, hirsimetsää on niukasti, mutta karjanlaidunta tarpeeksi. Kalavettä ei ole. Asukkaalla on yksi vetohärkä, kolme lehmää, kaksi mullia, kahdeksan lammasta ja kaksi vuohta, ja oikeus harkitsee hänen tarvitsevan 8 vapaavuotta. Sillä välin voidaan tila mitata ja asettaa verolle."

Hallissa hevonen ja muita havaintoja

Kielen rikkaus tulee parhaiten esille käännöstyössä, joten oli kiinnostavaa havaita, että lapsuuteni kotikylän vanhin sanasto ja lauserakenne ovat osittain kuin suoraa käännöstä ruotsinkielisistä asiakirjoista noin 280 vuoden takaa. Ehkäpä puhekieli säilyttääkin parhaiten muiston ihmisten asumishistoriasta? Huoneilla tarkoitettiin Kihniänkylässä maatilan rakennuksia, myös päärakennusta, mutta kartanolla liikuttiin silloin, kun oltiin navetassa, tallissa tai muiden ulkorakennusten liepeillä. Pytingit olivat oikein isoja päärakennuksia. Viljelysmaata sanottiin häjyksi, kun se oli huonolaatuista, ja niin edelleen.

Asiakirjoissa mainittu mies- ja karjapiha muodostivat nelikulmaisen umpipihan, jossa rakennukset piti ryhmittää kahden pihan ympärille. siitä oli vuoden 1681 talontarkastusasetuksessa määräyksiä: "Älköönkä talonpoikaa tai asujainta pakotettako rakentamaan enempää huoneita kuin mitä tarve vaatii, "ja sitten lueteltiin miespihan rakennukset: tupa kamareineen ja vierastupa, jos sellainen tarvittiin; ruoka-aitta, jauhoaitta, ajokaluvaja, porttiliiteri ja käymälä. Karjapihan puolelle kuuluivat talli, navetta, tarpeelliset rehuladot ja lammasnavetat, sikala ja muut ladot. Sauna, mallassauna ja riihi piti sijoittaa kartanon ulkopuolelle, tulipalovaaran takia. Nuo kruunun antamat määräykset vahvistivat jo olemassa olevaa maan tapaa.

Karjaluetteloista huomaa, että siat puuttuvat kotieläimien joukosta, mutta lampaita on melko runsaasti. Muutamia vuohia, "köyhän lehmiä", oli joissakin taloissa. Useimmiten vetojuhtana mainitaan härkä, sillä hevoset olivat joutuneet sotaväen käyttöön. Uusi maaherra R. W. von Essen koki myös hevospulan matkustaessaan Merikarvialta Korsholmaan virkataloonsa. Hänen piti monesti turvautua härkien vetämiin kärryihin päästäkseen eteenpäin, sillä venäläiset veivät maasta poistuessaan postihevosetkin mukanaan. Tätä taustaa vasten Hallilan hevonen, vaikka ehkä vanha ja laihakin, nousee arvossaan ja näyttää vaikuttaneen verovapaiden vuosien määrään, - kuin myös Hallilan asukkaiden tehokkaaseen pellonraivaukseen.

Marjatta Hieta

Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Peräseinäjoen Joulu -lehdessä 2002, s. 24-25.

Lähteet:
Alanen, A. J.: Etelä-Pohjanmaan historia IV:I, Vaasa 1948
Kallio, Alpo A: Umpipiha/Susipiha, Peräseinäjoen Joulu 1981
Liakka, Niilo: Ilmajoen pitäjä, Vaasa 1986
Vaasan maakunta-arkisto, Ilmajoen käräjät 1722
Vuorela, Toivo: Etelä-Pohjanmaan kansanrakennukset, Vaasa 1949

URN:NBN:fi-fe20041116