Kun isä limunaatia valmisti
Puolet kylän kersoista oli rynnännyt katsomaan ihmettä. Siinä se
seisoi vanhassa liiterirakennuksessa messinkisine heloineen,
mustanpunaiseksi maalattuna, oudon näköisenä. Pitkänomaiset lieriöt
rattaineen ja veiveineen ja niiden päällä komeilivat merkilliset
silinterit mittareineen. Vieressä seisoi täyttö- ja korkkauslaite
vipuineen.
Isä oli ensin hätistellyt silmät ympyriäisinä ja sormet syyhyen
töllistelevää lapsilaumaa kauemmaksi, mutta antanut jonkun
polvihousuisen pojanjytikän koskea masiinaan ja kerranpari
pyöräyttääkin veivistä.
Kaikki olivat joskus - kun isä sattui olemaan höylillä päällä tai
äidin esiliinan taskusta pikkurahaa löytyi - saaneet maistaa tuota
nenässä niin merkillisesti nipristelevää ja suussa niin sopivalta
maistuvaa ainetta, mutta kukaan ei koskaan ollut nähnyt konetta, jolla
tuota ihmeainetta valmistettiin.
Seinäjoki alkoi 20-luvulla nopeasti vilkastua, rautatiet ja vähitellen
paranevat maantiet autohirmuineen sen tekivät. Syntyi kaikenmaailman
puotia kuin sieniä sateella: kioskia, kahvilaa, kauppaa ja ravintolaa.
Ja torilla kukoisti maakauppa.
Vihanneksia, kalaa, voita, leipää, maalaisjuustoa ja palan
painikkeeksi piti tietysti olla juomaa. Maitoa, piimää, kahvia,
teetä, valtion virallista tai sitten takametsien tuotteita. Ja sitten
ainakin lapsille - limonadia. Punaista limunaatia ja munkki! Neste, joka
oli viedä kielen mennessään höystettynä rasvaisella, sokerissa
pyöritetyllä munkilla. Se oli makuelämys, joka maistui kielellä
vielä kotonakin ja joka jätti sormet niin tahmeiksi, että ne piti
salaa pyyhkäistä housun takamuksiin samalla kun hihansuulla
siistittiin suuta sokerimurusista.
Pihassa oli kaivo, runsasvetinen, mutta ruosteinen. Se kelpasi kyllä
ruuanvalmistukseen, saunavedeksi ja pullojen pesuun, mutta punaisen
limonadin alkunesteeksi se ei käynyt. Ratkaisu pulmaan oli ainoa
mahdollinen: rautatieaseman kirkasvetinen kaivo. Mutta asialla oli omat
hankaluutensa. Paitsi se, että sitä piti kuljettaa, oli VR:n korkein
paikallinen johtoporras tehnyt päätöksen, että vain rautatieläiset
olivat oikeutettuja puhtaaseen veteen.
Ja se taas oli omiaan korostamaan oikein kivisissä kasarmeissa asuvien
rautatieläisten arvovaltaa ja suututtamaan muita, jotka sentään
pitivät itseään saman valtion täysivaltaisina jäseninä. Kielto ei
auttanut, kaikki kuvittelivat olevansa rautatieläisiä. Johtoporras
päätti estää moisen laittomuuden ja valtion omaisuuden
väärinkäytön. Pantiin poliisi vahtiin. Poliisi teki päivätyönsä,
mutta iltahämärissä kolisivat maitokannut, ämpärit, ja
käsikärryjen rattaat taas. Virkavalta kyllästyi koko mielettömältä
tuntuvaan puuhaan ja jätti asian sikseen. Ja isä lykkäsi
käsikärryjä kesällä ja vesikelkkaa talvella eikä 200 litran
kuljettaminen helppoa ollut. Sitten isä ämpäröi vedet säiliöihin,
väänteli hiilihappopullon hanoja mittareita tarkkaillen, lisäsi
sokerit ja tarvittavan esanssin, joka määräsi juoman maun. Ja lopuksi
väriaineet, jotka antoivat oikean värin: punaista vadelmaa tai mansikkaa, keltaista appelsiinia, ruskeana poreilevaa portteria tai
väritöntä sitruunasoodaa.
Esanssit olivat pitkäkaulaisissa pulloissa, joiden etiketeistä Oiva
vaivalla tavasi: A.B. Robert, Örebro, Sverige ja paljon muuta
leijonien, vaakunoitten ja köynnöksien lisäksi. Jos Oiva joskus salaa
- isän kiellosta piittaamatta - avasi korkin tulvahti sieltä
merkillisen kirpeä haju. Pikkuveli Orvo oli tuhmuuksissaan kastanut
sormensa pullon kaulalle valuneeseen nesteeseen ja lipaissut sitä
sitten kielellään. Ja koko lopun päivää oli pikkuveli tuulettanut
kieltään puhaltamalla sisään ja ulos ja sylkeä tirskutellut
lakkaamatta.
Se ja isän jyrkät kiellot saivat esanssipullot tuntumaan
salaperäisiltä myrkkypulloilta, joihin ei ollut hyvä sattua.
Veivaaminen alkoi. Parikymmentä minuuttia piti kammesta kääntää,
laipat silinterissä velloivat nesteet sekaisin - hiilihappo poreili,
väriaineet ja esanssit sotkeentuivat toisiinsa.
Veivaaminen oli raskasta - hiki nokkui noroina pitkin nenänpäätä,
tippui sitten lattialle muiden roiskeitten joukkoon. Oiva katseli
sivusta - jos isä antaisi, niin jaksaisinko minä? Ja isä antoi. Oiva
pyöritti väkinäisesti hetkisen, sitten vauhti laantui ja - vaikka
kuinka irvisti - lopahti kokonaan. Pullottamisella ei ollut kiirettä.
Tiiviissä sylinterissä ei juoma väljähtynyt eikä menettänyt
tehoaan. Ja kun Oiva painoi korvansa säiliötä vasten ja pidätti
hengitystään, kuului sieltä kuplintaa ja sihinää kuin hiljainen
sade luoman pintaan.
Isä asetti pullon korkkauslaitteeseen, nosti sen jalkapolkimella
tiiviisti suutinta vasten, painoi kädellään vipua ja pumppu työnsi
pullon täyteen sihisevää limonadia. Sitten korkki työnnettiin
laitteen päässä olevaan reikään ja toisella vivulla se supistuneena
painettiin pulloon. Isä otti ohutta, taipuisaa sidelankaa, painoi sen
korkin päälle, kietaisi langan pullon kaulan ympärille ja teki
tempun, joka sai ensikertalaisen ihmettelemään: pitäen langasta
kiinni, pyöräytti hän näppärästi pulloa niin monta kertaa ympäri,
että lanka kiertyi kireälle pullon kaulalla.
Oiva liimasi etikettejä - kastoi veteen ja iski pullon kylkeen. Aina se
ei istunut kovin suorassa, mutta ei sillä väliä. Tulevan taiteilijan
vapaus antoi aiheen laittaa sen ihan tahallaankin vinoon eikä isä
siitä mitään sanonut. Etiketissä luki: Hallon - Vadelma ja tyhjään
paikkaan saattoi tehtailija leimata nimensä. Ja sitten pullot pakattiin
ohuesta laudasta tai päreestä tehtyihin koreihin ja nostettiin pinoon
seinän vierelle. Ja palkaksi isä ojensi pullon portteria - Oivan
mielijuomaa.
Oma hankaluutensa oli markkinoinnissakin. Oli vakituisia paikkoja,
kahviloita ja kioskeja, joihin isä säännöllisesti käsikärryillä
tuotteensa kuljetti. Jotkut kävivät itse noutamassa. Erikoista oli se,
että Kristiinassa asti juotiin Seinäjoella tehtyjä juomia. Juna
kuljetti lastin täytenä ja toi tyhjänä takaisin. Ajasta on kulunut
lähes 60 vuotta ja Oivan muistikuvat ajan myötä nuhjaantuneet pois.
Isä oli lähettänyt Oivan asialle Walleniukselle, joka 1922 oli
perustanut alan suuryrityksen Mallaskosken Tehtaat. Wallenius oli
ojentanut pullon portteria kilpailevan firman edustajalle ja kysynyt
sitten: No, onkos teillä parempaa? Oiva oli katsellut pullon
etikettiä, joka oli toisenlainen kuin isällä ja sanonut sitten
yksioikoisesti: No, emmä nyt tiedä..
Limonadin tekoa kesti parisen vuotta. Tehtävä oli liian suuritöinen
ja monivaiheinen yhden ihmisen hoidettavaksi. Muu perhe oli mukana,
mutta pystyi tekemään vain osan työstä. Jatkuva veden raahaaminen,
koneen veivaaminen, pullottaminen ja käsikärryillä rahtaaminen saivat
miehen kyllästymään ja lopettamaan koko virvoitusjuomien teon.
Koneet siirrettiin vuosikymmeniksi syrjään pölyttymään kaikessa
rauhassa - aika oli kulkenut niiden ohi. Kunnes ne sitten saivat
viimeisen olosijansa Maakuntamuseossa muistomerkkinä erään miehen
yritteliäisyydestä lähes kuusi vuosikymmentä sitten.
Ossi Polari
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen Joulu 1978
-lehdessä, s. 18-19.
URN:NBN:fi-fe200903111235
|