Jussi Kangas
Kuinka viemäri ja vesijohto saatiin Nikolainkaupunkiin

Kaivojen saastuminen oli ekokatastrofi jo 1880- luvulla

Nykyajan suurimpiin haasteisiin kuuluu tasapainoinen ja hallittu yhteiselämä luonnon kanssa. Piittaamattomuus ja ekologian tuntemattomuus johtaa ekokatastrofiin, josta selviytyminen voi tulla yhteiskunnalle kalliiksi. Saasteongelma ei kuitenkaan ole uusi, vaan Nikolainkaupungin johto joutui sen kanssa tekemisiin jo reilut sata vuotta sitten. Ja ongelma oli kaupunkiyhteiskunnan pahimpia: kun asukkaitten juomavesi saastui, olivat kaupunginisät vakavan ja kalliin ongelman edessä.
Oheinen kirjoitus on koottu palapelinä useista lähteistä.

Vietiin tuhkatkin pesästä

Kuumana elokuun 3. päivänä 1852 palaneen Vaasan asukkaat muuttivat uuteen Nikolainkaupunkiin juhlallisesti elokuun alussa 1862. Kaikkeinarmollisin keisari Aleksanteri II peruutti Vaasan kaupunkioikeudet antaen ne uudelle Nikolainkaupungille, ja niin Kaarle IX:n vuonna 1606 perustamasta Vaasan kaupungista tuli Nikolainkaupungin esikaupunkikylä Vanha Vaasa. Arkkitehti Carl Axel Setterberg'in suunnittelemaan Nikolainkaupunkiin vietiin Vaasasta kaikki sinne palon jälkeen rakennetut siirtokelpoiset talot ja jopa kadunnimet.

Setterbergin kaivot

Vesiongelmaa pelättiin jo silloin, kun "muuttopuolue" puuhasi kaupungin rakentamista uudelle paikalle, kaukaiselle Klemetsön niemelle. Pelko osoittautui turhaksi, kun asemakaavan mukaiset neljä kaivoa oli kaivettu. Vettä tuli riittävästi ja se oli hyvänlaatuista. Nämä neljä yleistä kaivoa sijaitsivat Kauppatorin vierellä Vaasanpuistikon ja Kauppapuistikon risteyksessä, Suomen Pankin vierellä Hovioikeudenpuistikolla, Kirkkopuistikolla numero 8 kohdalla sekä Kauppapuistikon alkupäässä Tiklaksen edessä. Monet yksityiset kaivoivat tonteilleen kaivoja, joista osa muodostui runsasvetiseksi ja hyvälaatuiseksi. Ne kuitenkin lukittiin kaupunkilaisilta kuivina kesinä.

Ekokatastrofi

Käymälät ja likakaivot aiheuttivat vakavan saasteongelman. Taajaan rakennetuissa vähävaraisten kaupunginosissa sijaitsivat käymälät ja likakaivot, "latriinit", lähekkäin matalien kaivojen kanssa. Maahan imeytyvät likavedet valuivat lähellä maanpintaa olevaa peruskalliota pitkin laajalle. Pintavedet, varsinkin keväisin, veivät käymälöiden ja tunkioiden valumavesiä kaivoihin. Suuri osa kaupungin kaivoista oli pahasti saastunut jo 1880- luvulle tultaessa. Saastuneen juomaveden aiheuttamat ripulitaudit olivat yleisiä, ja erityisesti pikkulapset olivat hengenvaarassa. Keskikaupungin ulkopuolelle matalikoihin rakennetut kaivot olivat silloin pelastus: Mäkikaivon, Kasakkakaivon, Hollihaankaivon, Severin Kellroosin kaivon, Hautausmaan- eli Lammikkokaivon, Hietalahdenkaivon, Gustavsborginkaivon ja Tammikaivon vedet pysyivät kunnossa. Mutta vesi oli kaukana ja sen kuljettaminen kaupunkiin tuli kalliiksi. Monissa taloissa oli myös vesiklosetit, talonmiehillä oli hikinen urakka pumpata vesi ullakon säiliöön. Klosettien jätökset laskettiin surutta "latriineihin".

Perusteellinen tutkimus terveysongelmasta

Vuoden 1900 alussa I kaupunginlääkäri Karl Ekholm suoritti laajan tutkimuksen työväen asunto-oloista. Tutkimuksen tulokset julkaistiin 1904, siinä tuli selkeästi esille jumaveden saastumisen syyt ja seuraukset. Tietysti tutkimus kattoi työväestön koko asuntokurjuuden. Juuri surkeat asunto-olot ja huono hygienianhoito yhdessä saastuneen juomaveden kanssa aiheutti kaikenlaisia epidemioita.
Tri Ekholmin tutkimustulosten johdosta asetettiin heti komitea pormestari Ivar Hasselblatt'in (1864-1948) johdolla laatimaan ehdotuksia työväestön asunto-olojen olojen parantamiseksi. Toimikunta julkaisi raporttinsa vasta vuonna 1911.

Puhdasta vettä yritettiin myös viinan voimalla

Kaupunki antoi myös Vaasan Anniskeluosakeyhtiön voittovaroista rahaa porakaivojen tekemiseen, mutta niistäkään ei saatu kunnollista juomavettä. Anniskeluyhtiö oli vuosina 1876-1919 kaupungille varsinainen rahasampo. Sillä oli kaupungissa kuusi myymälää joista kolmessa myytiin kirkasta kotimaista ja kolmessa ulkomaista värillistä viinaa. Yhtiön voittovarat käytettiin jakokomitean ehdotusten mukaan.

Viemäröinti rakennettiin

Kaupunginisät päättelivät 1880- luvun lopulle tultaessa, että rakentamalla viemäröinti kaupunkiin kaivojen saastuminen voidaan pysäyttää ja että ne vähitellen myös puhdistuisivat. Niinpä viemäriverkoston rakentaminen aloitettiin 1889 ja saatettiin valmiiksi viidessätoista vuodessa vuoteen 1904 mennessä. Viemäriin liittyminen oli kallista, ja talot jatkoivatkin entistä saastuttamistaan. Rakennusjärjestyksen muutoksella 1902 kaikki kiinteistöt velvoitettiin liittymään viemäröintiin. Kaivojen tilanne ei kuitenkaan parantunut. Ongelman hallitsemattomuutta kuvastaa se, että viemäriverkostoon kootut jätevedet laskettiin puhdistamattomina mereen. Siitä kehkeytyi taas uusi saasteongelma, uimavedet saastuivat. Jätevedenpuhdistamo Hietalahteen rakennettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Vesijohtokomitealla ei ollut kiirettä

Kaupunginvaltuustossa toimi aktiivinen sanomalehtimies Ossian Ansas, jonka aloitteesta kaupunginvaltuusto perusti vuonna 1907 vesijohtokomitean. Komitea toimi hissukseen ja lähetteli raporttejaan kaupunginvaltuustolle. Kaupungissa toimiva Teknillinen Klubi antoi vihdoin vuonna 1910 tri Gunnar Heikell'ille 400 markan stipendin Saksaan tehtävää tutustumismatkaa varten. Seuraavana vuonna klubi vaati kaupunkia korvaamaan sille rahat, koska matka johti tuloksiin. Saksalainen insinööri E. Prinz laati kaupungille ehdotuksen vesijohtoverkon rakentamiseksi. Kaupunginvaltuusto hyväksyi ehdotuksen 20.3. ja teki rakentamispäätöksen 23.4. 1912. Täysin Prinzin suunnitelmaa ei noudatettu, vaan rakentamisen kuluessa tehtiin lukuisia halvennus- ja parannusmuutoksia.

Porarien lakko heti alkuun

Rakennustyöt aloitettiin heinäkuussa 1912, ja ensimmäinen lakko pysäytti työmaan jo elokuussa kahdeksi viikoksi. Porarit tekivät lakon vauhdittaakseen vaatimustaan korkeammista urakkataksoista. Lakko loppui äkkiä, kun projektipäällikkö Kaarlo Tawast hankki työmaalle kaksi sähkökäyttöistä kompressoriporaa. Vesijohtotyömaa toimi kaupunginvaltuuston päätöksellä lokakuusta 1914 kesäkuuhun 1915 hätäaputyömaana.

Pohjaveden tarkka analyysi

Nikolainkaupungin vesijohtovesi päätettiin ottaa pohjavesikaivoista, jotka suunnitelman mukaan tuli sijoittaa Getingflyetin matalikkoon. Tammikuussa 1911 komitea raportoi kaupunginvaltuutolle, että koepumppaus koekaivossa tuottaa pohjavettä 11-12 litraa sekunnissa. Kaivon syvyys oli viisi metriä, mutta komitealla oli tarkoitus kaivattaa se seitsemän metrin syvyyteen. Lopulta rakennettiin viisi pohjavesikaivoa ja pumppaamo sekä työntekijoiden asunnot kyseiselle alueelle.
Veden laadusta tehtiin tarkka analyysi, joka osoitti sen laadun olevan hyvä.

Vesitornista tuli kaupungin maamerkki

Keskelle kaupunkia sijaitsevasta, kaikkialle näkyvästä vesitornista järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti arkkitehdit Jussi ja Toivo Paatela. Vesitornin upeat graniittityöt tekivät kuuluisat vaasalaiset Harjunpään veljekset Jaakko, Jussi, Aleksanteri ja Matti. Tornin vedenpinta +55 metriä mpy täytti Yleisen Paloapuyhtiön vaatimuksen, paloapuyhtiö nimittäin lainoitti vesijohdon rakentamisen. Tornin urakoi Tampereen Sementtivalimo ja Rautabetoni Osakeyhtiö, se muurattiin pääosin ruotsalaisilla tiilillä (tietysti!), mutta sotatilan aiheuttamien toimitusvaikeuksien vuoksi osa julkisivutiilistä ostettiin Ylistaron Tiilitehtaalta. Vesitorni ja betonista valettu 500 kuutiometrin vesisäiliö valmistuivat jo 1914, mutta toimitusvaikeuksien vuoksi säiliö tervattiin sisältä "Inertol"- tervalla vasta syksyllä 1915, jolloin vesijohtoverkko otettiin käyttöön.

Viemäriverkko osin uusiksi

Kaupungin viemäriverkosto jouduttiin rakentamaan osittain uudelleen. Vesijohto rakennettiin noin kahden metrin syvyyteen, kun viemärit oli aikanaan rakennettu paljon matalammalle. Vanhat talojohdot jäivät "roikkumaan", ja Tawastin kertomuksen mukaan täytyi niitten liittämiseksi uuteen viemäriin ostaa kalliita "fasooniputkia". Vaikka vesijohtolaitos oli kaikkine kokeiluineen valmiina loppusyksystä 1915, vain alle puolet kiinteistöistä liittyi siihen rakennusvaiheen aikana. Kesti vielä liki viisitoista vuotta ennenkuin kaikki keskikaupungin kiinteistöt oli siihen liitetty.

143 palopostia

Vaasan palo oli vielä niin hyvässä muistissa, että uuteen vesijohtoverkostoon järjestettiin runsaasti paloposteja, jotka samalla toimivat liittymättömien kiinteistöjen vesiposteina. Näitä paloposteja asennettiin kantakaupungille yhteensä 133 ja Palosaarelle 10 kappaletta. Sotatilan johdosta vesimittareiden saanti oli mahdotonta. Veden kulutuksesta laskutettiin kiinteistöjä huoneluvun mukaan, vesiklosetista ja kylpyammeesta laskutettiin erikseen.

Onkilahtea täytettiin

Mielenkiintoinen seikka on vesijohtotyömaalta louhitun suuren kivimäärän sijoittaminen ja korvaavien maamassojen hankinta. Kaarlo Tawastin kertomuksen mukaan sitä vedätettiin Onkilahteen 66.524 hevoskuormaa. Tilalle tuotiin hiekkaa saaristosta ja "Nupumontusta" (Linja-autoaseman vieressä) sekä täytemaata ajettiin junalla Mustasaaren aseman läheltä.

Kaivoista muistot jälellä

Setterbergin asemakaavan mukaiset kaivot on säilytetty muistomerkkeinä lukuunottamatta Vaasanpuistikon ja Kauppapuistikon risteyksessä ollutta. Se sai aikanaan väistyä paikalle rakennetun huoltoaseman tieltä. Kaikki muut ja pääosin yksityisetkin kaivot on myöhemmin peitetty rakennustoiminnan laajennuttua kantakaupungin ulkopuolelle. Paikanniminä on säilynyt Mäkikaivo ja Tammikaivo.

Lähteitä: Vaasa- lehden vuosikerrat 1911-15, kaupunginvaltuuston pöytäkirjat, Kaarlo Tawast: Kertomus Waasan vesijohdon rakentamisesta v. 1913-15, Mirjam Lehtikanto: Rakennettiin Uusi Vaasa (1981), Seppo Sadeoja: Jalostuttavaan työhön (1983), Niilo Teerimäki: Sata vuotta työväern järjestötoimintaa Vaasassa (1990)