Pappilassa maalaisjoulu vuonna 1904

   Elämä pappilassa 1900-luvun alussa oli hyvin samanlaista kuin muissakin suuremmissa sen ajan maalaistaloissa Seinäjoella. Maanviljelystä oli paljon, samoin metsää, olihan pappilan kokonaispinta-ala lähes 150 hehtaaria. Kirkkoherrojen piti siihen aikaan olla hyvin perillä myös maanviljelykseen liittyvistä asioista, vaikka heillä oli apuna hyvä ja ammattitaitoinen palvelusväki.

   Pappila oli muutenkin kylän keskipiste, sillä siellä käytiin kuulutuksilla ja vihittävänä, lap-sia tuotiin kasteelle ja renkituvassa pidettiin rippikoulua sekä pyhäkoulua. Kansakouluakin on siellä pidetty ajoittain ja myöhemmin raittiusyhdistyksen kokouksia, ompeluseuroja ym. Seurakuntalaisten oli helppo tulla kirkkoherra Eevertti Kustaa Forsmanin (myöhemmin Koskimies) ja Helmi-rouvan luokse, koska he olivat luonteeltaan hyvin sosiaalisia ja lähimmäisiään rakastavia.

Kustaa Eevertti Forsman, myöhemmin Koskimies, oli Seinäjoen seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra. Hänen Helmi-puolisonsa toimi diakoniayhdistyksessä, piti pyhäkoulua ja oli tarmokas pappilan emäntä. Noin 100 vuotta sitten pappila oli suuri maatila, jossa oli runsaasti palvelusväkeä. 

   Jouluun liittyvät valmistelutyöt aloitettiin jo varhain syksyllä teurastuksella ja kynttilöiden  valamisella. Ja mitä lähemmäksi joulua tultiin, sitä runsaammin lisääntyi töiden määrä, etenkin naisväellä riitti siivousta ja leipomuksia. Työt huipentuivat jouluviikolle jouluruokien tekoon, sillä väkeä pappilassa oli runsaasti.

   Helmi-rouva leipoi pullaa palvelijoiden kanssa joulunalusviikolla myös pyhäkoululaisten joulujuhlaan. Kaikkien leipomisien jälkeen siivottiin ”pakaritupa” ja sinne tuotiin joulukuusi. Penkit olivat täynnä kirkassilmäisiä lapsia, jotka seurasivat kuusen koristelua ja odottivat ohjelman välissä pullan ja omenien jakoa. Ne olivat siihen aikaan erikoista herkkua monellekin sen ajan lapselle.

   Joulukuusi ei ollut aivan joka kodin kaunistus vielä tuolloin, vaikka se oli nopeassa tahdissa yleistymässä. Tavan edistäjinä olivat kartanot, kauppiaskodit ja pappilat, ja samalla joulukuusi vähitellen maalaistaloissa syrjäytti perinteiset jouluoljet tuvan lattialta.

                                                                  Jouluaattona

   Aattoaamuna koki jokainen joulun odotuksen jännityksen tiivistyneen melkein käsin kosketeltavaksi. Silloin noustiin jo hyvin varhain aamulla askareille, koska sillä mitattiin tavallaan talonväen ahkeruutta. Heiniä lähdettiin hakemaan ulkosarkojen ladoilta aamupimeässä ja laitettiin jopa aisakellot hevosille, että naapurissa huomattaisiin, kuinka aikaisin oltiin liikkeellä. Eläimille laitettiin kaikki mahdollinen syötävä etukäteen valmiiksi, jota oli sitten joulunpyhinä helppo käydä vain antamassa. Miesväki huolehti siitä, että polttopuuta oli sisälle kannettuna tarpeeksi, ettei pyhinä ”klapipinolle” tarvinnut mennä.

   Aamulla lähti kirkkoherra poikiensa Evert Auvon ja Juho Pietarin kanssa joulukuusta hakemaan, joka syksyllä oli valittu kotimetsästä. Sen piti olla suurikokoinen, sillä pieni puu ei suuressa salissa olisi näyttänyt miltään. Kuusi vietiin ensin karjakeittiöön sulamaan ja tuotiin sisälle myöhemmin. Isäntärenki Juhon kunniatehtävänä oli laittaa kuusi valmiiksi jalkaan ja niin että pysyi. Saliin tultaessa oli tietysti varottava valkoisia pellavaisia mattoja, kun joulupuu kannettiin omalle paikalleen kaapikellon viereen.

   Joulusaunassa käytiin jo päivällä, ja iltapäivällä syötiin joulupäivällinen. Sen jälkeen  siirryttiin saliin kuusta koristelemaan. Lapset ripustivat oksille lippuja, omenoita sekä  enkeli-piparkakkuja, jotka taloudenhoitaja Karin Dunckman oli suunnitellut ja leiponut.

   Kirkkoherra itse laittoi kuuseen paperisen nauhan, jossa oli kullanväriset reunat ja teksti: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto.” Kun kynttilät saatiin paikoilleen, oli kuusi valmis.

   Palvelusväki alkoi kokoontua kuuden aikaan illalla ruokasaliin perinteisen tavan mukaan ja jokaiselle oli laitettu suurelle ruokapöydälle joululahjat, joita ei ollut kääritty paperiin. Siinä oli monenlaista hyödyllistä ja tarpeellista vaatetta, oli kangasta ja kasan päällimmäisenä jokin hengellinen lehti tai kirja. Kirkkoherra itse jakoi joululahjan kullekin ja tämän juhlallisen hetken päätteeksi veisattiin jouluvirsiä ja hän puhui joulun merkityksestä. Sellaiselle piialle tai rengille, joka sattui olemaan ensimmäistä joulua pappilassa, tämä oli varmaan juhlallisempi hetki kuin osaamme kuvitellakaan.

   Oma väki kokoontui salin puolelle ja kynttilät sytytettiin. Lapsilla alkoi jännitys olla huipussaan. Helmi-rouvan äiti Gustava Hildur Petterson keräsi lapset ympärilleen ja kertoi joulumuistoja omasta lapsuudestaan. Mukana olivat myös diakonissa Kaisa Kierimäki, joka vietti ensimmäistä jouluaan Seinäjoella, sekä Helmi-rouvan sisar, postinhoitaja Hildur Petterson, jonka tehtävänä oli lukea jouluevankeliumi.

   Vihdoinkin lasten suuri hetki koitti, kun vieraskamarin ovi raottui ja sieltä alkoi lennähdellä nimellä varustettuja paketteja saliin, jotkut paketit aivan salin perälle asti. Tyttäristä Aino Helmi veljiensä kanssa juoksi perässä niitä noutamaan, mutta pienin tyttäristä Ilona Elisabet taisi enemmän säikähtää ollessaan vasta kaksivuotias. Jokaisella oli omat paikkansa johon paketteja keräsivät. Kun ei paketteja enää lennähtänyt, meni kirkkoherra katsomaan vieraskamariin ja tullessaan totesi: ”- Nyt pukki on mennyt pois !”

   Aattoillan päätteeksi toivotettiin hyvää joulua toisilleen ja rukoiltiin lyhyt rukous, sekä laulettiin joululauluja.

                                                                  Joulukirkkoon

   Kauan eivät lapset voineet uusista lahjoistaan nauttia, sillä oli mentävä ajoissa nukkumaan, koska jouluaamun jumalanpalvelus alkoi kello kuusi. Isäntärenki Juho oli jo viikolla tarkistanut kirkkoreen kunnon, sillä joulukirkkoon mentiin parhaimmilla hevosilla ja parhaimmilla varusteilla, aisakellojen kilistessä. Seurakuntalaiset pukeutuivat aina kirkkoon lähtiessään parhaisiin vaatteisiinsa, sillä kirkon arvostus oli suuri.

   Joulukirkon juhlallisuutta lisäsi erityisesti myös sen runsas valaistus, koska kynttilöitä oli huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Pääkäytävällä, lähellä alttaria oli kynttiläportti sekä kaikilla ikkunoilla kynttilät, joten valoa oikein tulvi jo tulijoita vastaan. Lisäksi oli alttarin- ja saarnastuolin kaiteilla kynttilöitä ja seinillä kaikissa 34:ssä pläkkisessä lampetissa. Oikein juhlavalaistus oli laitettu tänä jouluna urkuparvelle, koska seurakunta oli hankkinut ensimmäiset kauniit urkunsa aiemmin syksyllä. Tällöin jo vuosia palvellut urkuharmooni sai väistyä tehtävästään, kun ei se enää oikein pysynyt vireessäkään. Kolmannen vuosikerran teksteinä olivat Tit. 2:11-14 epistolana ja evankeliumina Matt. 1:18-25.

   Joulupäivän rukouksena luettiin: ”Herra Jumala, taivaallinen Isä ! Sinä joka pyhäin enkeleis kautta köyhille paimenille kedolla Poikas Jesuksen Kristuksen ilmoitit, kielsit heitä pelkäämästä ja kehoitit iloitsemaan, että Lunastaja Kristus syntynyt oli; me rukoilemme Sinua, ettäs Pyhän Henkes kautta poistaisit kaiken pelvon meidän sydämistämme ja meissä oikian, totisen ja ijankaikkisen ilon vaikuttaisit. Ja vaikka me tässä maailmassa olemme ylönkatsotut, viheliäiset, heikot ja onnettomat, me kuitenkin Herramme Kristuksen Vapahtajanamme pitäisimme, joka meidän tähtemme on ihmiseksi tullut auttamaan meitä kuolemasta ja kaikesta pahasta ja ijankaikkista autuutta meille tuottamaan.  Amen.”

   Voimme kuvitella, kuinka juuri tänä jouluna jumalanpalvelus jäi pysyväksi muistoksi kaikkien mieleen. Sen sai aikaan urkujen säestyksellä veisatut jouluvirret kauniissa kotikirkossa.

Kirjoittaja: Raimo Hieta
Artikkeli julkaistu aiemmin Lakeuden Risti -lehdessä N:o 6 / 2000

Lähteet:
Reino Ala-Kulju,  Seinäjoen kirja.  Seinäjoki 1963
Aulis J. Alanen,  Seinäjoen historia I.  Seinäjoki 1970
Juha Nirkko ja Urpo Vento,  Joulu joutui.  SKS - Helsinki
Jussi Salo, Seinäjoen Törnävän kirkko.  Seinäjoki 1984
Seinäjoen Joulu-lehti 1961

URN:NBN:fi-fe20041249