Lisää Mosselokaupungista
Olihan niitä tienpätkiä muitakin kuin Autionkuja ja Museotie.
Kumpikin tie nimettiin kumminkin vasta sota-ajan jälkeen. Autionkujan
alkupää sai silloin tosin nimen Tossutie.
Pappilantie taas oli pitkä koko maiseman halkova vanha kylätie,
joka lienee ollut paikalla vuosisataisesti. Tie alkoi, kuten nimikin
sanoo, pappilasta, ja jatkui rautatien yli Mosselomäen pohjoislaitaa ja
mutkan jälkeen Kampinkylään saakka, jossa yhtyi Reinikantiehen ja
haarautui vasemmalle Kampin kouluun ja oikealle jatkuen Viitalan
kylään.
Tällekin tielle keksittiin myöhemmin uusi nimi, se ristittiin
Paulaharjuntieksi. Nimi oli sopiva, olihan Samuli kävellyt pikkupoikana
juuri tätä tietä Kankaan kansakoulua kohti, tosin hän oli oikaissut
loppumatkan Riuhdankallion ja Pölhölänmäen kautta Alajyrän riihelle
ja siitä sitten opettaja Kaarlo Saaren pitämään Kankaankylän
kouluun. Mukana oli joskus Samulia viisi vuotta nuorempi Aukusti
Järvinen. Aamuisin Samuli jätti piippunsa, joka oli Ahosen Mikin
kertoman mukaan Bismarck-merkkinen, Riuhdanmäelle määrättyyn
kivenkoloon päivänajaksi ja otti sen illalla taas talteen ja veti
sauhut kuluneen päivän opinsaunassa ahertelun kunniaksi.
Pappilasta päin lähdettäessä ei tien varrella aikoinaan ollut
kuin pappilan talousrakennuksia, kuten riihet, joita alun perin oli
peräti kolme. Myöhemmin viimeksi jääneen riihen kohdalle tien aseman
puolelle rakennettiin Kurikan Ryhdin toimesta urheilukenttä
nuorisoseuran talon ja riihen välille. Kentän juoksuradat
päällystettiin 1930-luvulla oikein tiilimurskalla. Kentällä Reinikan
veljeksetkin hioivat itseään ennätyksiin ja olympiakuntoon.
Hirsirakenteinen komea seurakunnan rippikoulu (Toivola) ja kokoushuone
rakennettiin myös vasemmalle puolelle tietä.
Tie kulki sitten vuonna 1914 rakennetun rautatien yli, jonka jälkeen
olikin sitten laajat heinävainiot, joilla ei ollut kuin yksi pieni
tupanen, jossa Sameli ja Elina Kivi tekivät vähäistä räätälin
työtä. Pelloille tuli sitten vasemmalle vuonna 1936 Velsan tehdas ja
oikea puoli rakennettiin vasta sotien jälkeen omakotialueeksi.
Kärrytie pökkäsi aikanaan Latvalan Konsta-nikkarin asumukseen,
joka silloin kulki Tienpää-nimellä, ja haarautui Pastorinpappilaan
oikealle. Vasemmalle jäi Peltomäki limonaatitehtaineen, josta
kärrytie jatkui sitten mainittuihin Palomäen ja Viitalan kyliin.
Nykyisin tie on oiottu ja jatkuu suoraan edelleen. Peltomäestä
edetessä oli ensin pieni Mäkisen Hiljan, sotalesken, asumus. Hiljan
poika Olavi oli kaveri, jonka kanssa pelattiin usein shakkia, jota
opettelimme kirjoista.
Merkittävä tila oli Jokipii, jonka muutamaa vuotta minua vanhempi
Urho-poika oli innostunut rakentamaan lentokonetta, joka tuntui vanhasta
kuvasta päätellen tulleen melko valmiiksi, en kyllä kuullut lennetyn
sillä. Toisella puolella tietä oli Ruto Lahden siisti talo, joka
olikin rakennettu toimimiehen kuukausipalkoilla. Granholman Rikun eli
myöhemmin Kuusisaaren perikunnan asuinpaikka oli seuraava. Riku oli
oikein vanhanajan maalarimestari, joka osasi maalata mustalaisten
kärrytkin. Vasemmalla olevan Rajalan jälkeen tulikin Aukusti Järvisen
tupa ja komea työpaja. Aukusti oli monitoimimies, puuseppä, suntio,
seurakunnan verojen kerääjä ja kävi kinkereillä pappien mukana
kuulustelemassa nuorten lukutaitoa.
Tie sukelsi sitten metsään kohti Palomäen kylää, jossa seppä
Matti Mäki pajassaan suunnitteli "patentin saaneita"
keksintöjään. Paulaharjun malliin taiteen poluilla liikkunut
Uusimäen Veikko ponnahti kotitieltään elokuvan ja television kautta
Suomen kansan tietoisuuteen. Myös Hugo Merisaari- rovasti kulutti
nuorukaisena Pappilantien hiekkaa, mutta siirtyi opin saunaa kauempana
kulkemaan.
Into Järvinen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Kurikka-lehdessä 27.9.2008, s.
6.
URN:NBN:fi-fe200812042238
|