Elämää ja osaamista ennen vanhaan

"...Ja nyt, kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten nimet, niin kuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat ja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa oli heille tämä työ, tuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja hikoiltiin ..." Näin kuvaili Aleksis Kivi seitsemän veljeksen lukutaidon opettelua, ja - "edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaan..."

Suomalaisten lukutaidolla oli pitkä historia jo Aleksis Kiven aikoina, siitä oli luterilainen kirkkomme pitänyt tarmokkaasti huolta. Vuonna 1673 oli piispa Johannes Gezelius vanhempi oivaltanut, että katekismukseen perustuvaa kansankasvatusta ja sen tuloksia piti seurata väestökirjanpidon avulla, joka käytännössä tarkoitti seurakuntien rippikirjoja. Mutta Ruotsin ensimmäinen evankelinen koulujärjestys oli sata vuotta vanhempi ja sisältynyt arkkipiispa Laurentius Petrin toimittamaan kirkkojärjestykseen, jonka Tukholman kirkolliskokous 1572 hyväksyi. Se antoi papistolle ohjeita mm. saarnaan, messuun, kirkollisiin toimituksiin, julkisiin rukouksiin, kirkkolauluun, piispan ja papin viranhoitoon, sekä kirkkorakennuksia ja sairasmajoja koskevia säädöksiä. Tämä kirkkojärjestys oli käytössä paikallisesti soveltaen ja monin täydennyksin aina vuoteen 1686, jolloin Ruotsin kuningas Kaarle XI allekirjoitti ns. karoliinisen kirkkolain. Suomennos ilmestyi 1688 Paimion rovasti Henrik Florinuksen käännöksenä, ja tämä "Kircko-Laki ja Ordningi" on vaikuttanut ihmisen elämään ja tapoihin varsin voimakkaasti kaikkialla Suomessa, niin myös Ilmajoen pitäjän Peräseinäjoen kylässä, jonka vähälukuisen väestön lukutaitoa olen tarkastellut vuosien 1739-1745 rippikirjasta. Lähdeteoksena olen lisäksi käyttänyt em. lakikirjaa, jonka näköispainoksen toimitti julkisuu- teen 1986 tutkija Martti Parvio.

Vuoden 1739 alkaessa voitaisiin Peräseinäjoen keskustana ehkä pitää niitä kymmentä taloa, joiden isäntäväkenä touhusivat rippikirjan mukaisessa järjestyksessä: Jaakko ja Maria Koskela, Taneli ja Agneta Vuollet, Heikki ja Anna Viitala, Joonas ja Margareeta Kärkelä, Jaakko ja Helena Koukkari, Mikko j a Margareeta Aho, Kaarle ja Briitta Mylläri, Tuomas ja Briitta Luoma, Matti ja Elisabet Kihniä sekä Jaakko ja Katriina Ströman. Nykyisin Haapaluomankylään kuuluvat talot Lammi eli Lehmälammi, Haapala ja Kankaanpää olivat tuolloin Alavuden Sydänmaata, mutta Virtain Kurjenkylän Seinäjärvi, Kurki, Leppälä ja Heikkilä katsottiin olevan Kurkelan kylää Peräseinäjoella. Ilmajoen kirkossa kurjenkyläläisten penkki oli numero 19, ja samalle penkille mahtuivat myös Seinäjoen Heikkilän, Myllymäen ja Katilan väet sekä Ilmajoen Kalajaisten erämaatalot asujat ja vielä Lahdenkylän Yli-Toralan perhekuntakin. Rippikirjan alkaessa asui Perä- seinäjoen kymmenessä talossa yhteensä 59 aikuista ja rippikirjan loppuessa heitä oli 61 henkilöä. Alaikäisten lasten lukumäärää seitsemän vuoden ajanjaksolla on vaikea hahmottaa täsmällisesti, mutta ehkä noin 70-80 lasta olisi lähellä oikeaa. Osa heistä on päässyt aikuisten kirjoihin vuoteen 1745 tultaessa, osa muuttanut pois joko yksinään tai vanhempiensa mukana, ja liian monet kuolleet ihan pienenä. Sydänmaan ja Kurjenkylän taloista on mainitulta ajalta säilynyt vain kinkerikirja, joka sisältää merkintöjä noin 30 vuoden jaksolta, joten väestömäärän selvittäminen siellä ei onnistunut.

Palvelusväkeä ei Peräseinäjoen taloissa vielä tuohon aikaan ollut, työt tehtiin oman väen voimin ja naapuriapuun turvaten. Mutta valtakunnallisesta työvoimapulasta aiheutunut palkollisasetus eli palveluspakko tiukkeni 1739. Se asetti rajoituksia yli 15-vuotiaiden lasten kotona olemiselle ja pakotti nuorisoa siirtymään muiden palvelukseen, piioiksi, rengeiksi, sotamiehiksi, vuorityöhön tai muuhun teollisuuteen, elleivät harjoittaneet opintoja tai käsitöitä.

Viisikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistu kirkkolaki vahvisti monessa kohdassa vain käytössä olevaa maan tapaa. Tämä käy ilmi kirkkolain esipuheesta, jossa pidetään itsestään selvänä ja suotavana, että kristilliset seremoniat "kuin tässä meidän rakkaassa isänmaassamme ovat pidetyt ja vielä nyt pidetään", vaikka ne eivät tosin "mitään tee autuuteen, pitää ne kuitenkin niin kuin hyvään järjestykseen ja siivollisuuteen soveliaat, edespäin lujasti pidettämän, eikä pidä kellekään valtaa oleman omasta hyvästä luulostaan jotain niissä muuttaa..." Erilaisia kirkollisia toimituksia tarkastellaan sitten yksityiskohtaisesti, ja kasteen kohdalla mainitaan mm. lasten kummeista, että koska se on vanha, hyvä ja kristillinen tapa niin pitää se tästedes kuin tähänkin asti pidettämän. Erityisesti tähdennetään, että kummeiksi kutsutut ovat "lailliseen ikään tulleet ja katekismuksen opissa hyvin taitavat". Ilmajoen papiston myötämielisestä suhtautumisesta seurakuntalaisiinsa kertoo se, että apupappi Karl Rein, kappalainen Tuomas Stenbäck ja kirkkoherra Gabriel Peldan olivat monien lasten kummeina.

Piispantarkastuksen toimia selitettäessä mainitaan, että rippikirjassa pitää olla pitäjän väki kirjoitettuna ylös kylä- ja talolukujen mukaan, jokainen talo omalla sivullaan, ja siihen on merkittävä "kuinka kukin, joka lukea taitaa, on katekismuksen opis harjoitetuksi tullut". Rippikirja annettiin piispan katsottavaksi, jonka jälkeen seurakuntalaisia seuraavana päivänä luetettiin. Siinä ei tutkittu vain sitä, kuinka väki lukee ulkoa ja sisältä kirjasta, vaan myös kuinka he itse tekstin ja Lutheruksen selityksen "ymmärtävät ja käsittävät". Vanhempia velvoitetaan eli manataan pitämään huolta lastensa opettamisesta kuin myös seurakuntien kappalaisia ja lukkareita kaikella vireydellä opettamaan lapset lukemaan. Kirkkoherraa kehoitetaan vielä erikseen " ...siitä murheen pitämään, että nuori kansa hänen pitäjässänsä oppis lukemaan Kirjaa ja ymmärtäis kristillisen oppinsa kappaleet..." Pitäjän lukkarin "pitää oleman kunniallisen, uskollisen ja viriän, kirjantaitavan ja taitaman veisata ja kirjoittaa, niin että hän siinä seurakunnas nuorta kansaa opettaa taitaa". Näistä kaikista määräyksistä näkyy selkeästi, miten tärkeänä lukutaitoa pidettiin, ja aivan erityisesti nuorison opettamista.

Kirkon rippikirjassa oli tuohon aikaan varattu kaksitoista saraketta katekismuksen ja lukutaidon arvostelua varten, jossa arvosteltiin erikseen tekstin osaamiwnen ja Lutherin selitykset. Osaamisen taso merkittiin rastilla ja täydellinen rasti tarkoitti kiitettävää, mutta mitä vajaammat sakarat olivat, sitä enemmän oli parantamisen varaa. Hyvä muisti ja käsityskyky olivat tässä niin kuin kaikessa oppimisessa paras apu, jossa luonnollisesti oli suuriakin eroja - aivan kuten nykyisinkin. Arvostelun kohteet olivat: 1. Jumalan kymmenen käskysanaa, 2. Uskontunnustus, jossa erikseen vielä Athanasiuksen tunnustus, 3. Isä Meidän -rukous, 4. Pyhän kasteen sakramentti, 5. Rippi, 6. Synnintunnustukset, joita oli kolme erilaista, alkusanoilla "Minä vaivainen syntinen ihminen. ..", "Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä..." ja "Oi Sinä kaikkein armollisin...", 7 .pyhä ehtoollinen eli alttarin sakramentti, 8. Ruokasiunaukset, ennen ateriaa ja aterian jälkeen, 9. Aamu- ja iltarukoukset, 10. Kysymykset, johon liittyi Pyhien kirjoitusten tuntemus, 11. Huoneentaulu ja 12. Sisälukutaito. 

Oli kiinnostavaa katsella rippikirjasta, miten Athanasiuksen uskontunnustus oli Peräseinäjoella vuosina 1739-1745 osattu, - sehän on hyvin monimutkainen, pitkä ja vaikea muistaa. Sangen suuri olikin niiden joukko, jotka eivät sitä ollenkaan osanneet! Mutta Koskelan Jaakko-sepältä uskontunnustus oli sujunut jotenkuten, puolen rastin edestä, samoin Kärkelän Juho-pojalta, Liikalan miniä- Briittalta ja Viitalan Matti-pojalta sekä Kihniän nuorelta isännältä Heikiltä. Kurjenkylän puolella Athanasiusta osasivat saman verran Heikkilän vanhaisäntä Hannu Juhonpoika, joka edusti 1660-luvulla syntyneitä, sekä nuori Katariina Antintytär Leppälästä ja Beata Jaakontytär Kurjen talosta. Nuorten joukosta löytyivätkin sitten ne monet, jotka osasivat uskontunnustuksen noin sakaran verran paremmin, ja melkein kiitettävän merkinnän saivat Kurjenkylän Heikkilän Helena-miniä ja Antti  Joosefinpoika Kurki sekä Koskelan sepän tytär Susanna, Viitalan sisarukset Heikki ja Susanna, Kärkelän Yrjö-vainaan tyttäret Anna ja Maria, Koukkarin Margareeta ja Anna Jaakontyttäret, Ahon tytär Elisabet, joka oli naimisissa sotamies Jaakko Sandbergin kanssa, Myllärin Maria ja Luoman sisarukset Elisabet ja Antti. Mutta vain kaksi henkilöä Peräseinäjoen kylässä osasi Athanasiuksen tunnustuksen täydellisen rastin arvoisesti, ja he olivat Kihniän Elisabet Matintytär sekä Koukkarin Susanna Jaakontytär. Nämä tytöt olivat kylänsä parhaita muussakin katekismuksensa taitamisessa, ja rippikoulussaan kumpikin oli osannut seitsemän psalmia moitteettomasti. Kyseessä lienee ollut "Seitsemän kuningas Daavidin katumus-psalmia". Ne näyttävät kiinnostaneen useimpia oppilaita, joten kokonaisia rasteja löytyy lukuisasti. Elisabet Kihniä pääsi ripille 15.4.1739 ja häntä nuorempi Susanna Koukkari 23.10.1743. Alavuden puolella asui heitä vanhempi Lehmälammin talon Liisa-emäntä, joka myös osasi Athanasiuksen kiitettävästi, samoin Haapalan Kustaa-isäntä ja Kankaanpäässä asuvan sotamies Rosenstenin tyttäret Briitta ja Susanna.

Ilmajoen seurakunnassa oli tuolloin lukkarina Kristian Cannelin, Ähtärin kappalaisen poika, joka oli käynyt Vaasan koulua ja toimi sitten virassaan noin kuusikymmentä vuotta. Hänen omat lukumerkkinsä ovat tietenkin täydelliset. Vanhalukkari Matti Pietarin-poika Ikolin kuoli 75-vuotiaana tammikuussa 1742. Heidän työhönsä kuului lasten ja nuorten opettaminen, ja rippilasten luetteloista näkee, että lukkarit olivat saavuttaneet varsin hyviä tuloksia. Nuorten kannalta olikin kirkkolaissa tärkeä pykälä: "ei pidä ketään kihlattaman, joka ei taida Lutheruksen Catechismusta, eikä ole ollut Herran ehtoollisella". Häiden viettämisessä piti pappien virkansa puolesta varoittaa hääväkeä "kaikesta tavattomuudesta juomises ja isos äänes", eli juhlimistapoja yritettiin hillitä.

Sisälukutaidossa oli mahdollisuus edetä , ”jotenkuten" rastista "hyvään eli täsmälliseen". Eri ikäluokkien välillä ei näytä olevan mainittavia eroja, ja täsmällisesti lukevissa vain Viitalan Heikki Heikinpoika on täyden rastin hankkinut. Vähän yllättävää on se, että hänen vanhempi veljensä Siimon, joka oli käynyt Vaasan triviaalikoulua, ei ole saanut minkäänlaista merkintää sisälukutaidostaan? Tutkimallani aikajaksolla vain neljältä henkilöltä puuttuivat arvostelut kokonaan, mutta edellisestä rippikirjasta ne kyllä löytyvät, joten jokin erityinen syy, ehkä sokeus, raihnaisuus tai henkiset vammat olivat muuttaneet heidän tilannettaan. He olivat yli 50-vuotiaita naisia, leskiä ja itsellisiä, vanhin 71-vuotias. Rippikirkossa he olivat käyneet säännöllisesti. Kirkkolaki otti huomioon myös vanhuuden tuomat ongelmat: "...Vanhat ja ne, joilta muisto on kadonnut niin ettei he taida oppia, ja kuitenkin tunnustavat itsensä vaivaisiksi syntisiksi ja uskovat, että heidän syntinsä Kristuksen tähden anteeksi annetaan, mahtavat Ripille ja Herran ehtoolliselle päästä…"

Katsellessani entisajan peräseinäjokisten katekismuksen osaamista olen huomannut, että lukutaitoa opeteltiin ahkerasti ja siinä edistyttiin, vaikka raskas arkinen elämä ja ankarat olosuhteet vaativat paljon aikaa, työtä ja jaksamista. Sitä taustaa vasten katsottuna se "puolen rastin" merkki kirkonkirjan sarakkeessa alkaa näyttä todella arvokkaalta. Ja laatiessani tätä kirjoitusta olen aivan kuin istunut heidän vierellään rippikirkossa tai kulkenut oikopolkuja pitkin, eväsnyytti kainalossa, kohti Ilmajoen lukkarilan koulutupaa, jonka kirkkoherra Gabriel Peldan rakennutti lasten ja nuorten opettamista varten.

Kirjoittaja: Marjatta Hieta
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Peräseinäjoen Joulu -lehdessä 1997, s.10-12  

URN:NBN:fi-fe20041248