Tammikuun 30:ntena 1918 Kokkolassa käytiin neuvotteluja venäläisten antautumisesta ja aseistariisunnasta, sillä päivää aiemmin suojeluskuntalaiset olivat vallanneet kaupungin venäläisiltä. Suojeluskuntien ylipäälliköltä tuli määräyksiä venäläisten vankien käsittelyyn, mutta Kokkolassa niitä ihmeteltiin: -Vem är den där Mannerheim som kommer och ger oss order, kyseltiin Kokkolan alue-esikunnassa.

Kokkolassa oli syksyllä 1917 noin 800 venäläistä sotilasta. Maaliskuussa ja lokakuussa Venäjällä tapahtuneiden vallankumousten myötä osa venäläisistä lähti kaupungista, joko Venäjälle tai muualle Suomeen. Joulukuussa 1917 tähän suomalaiseen yhdistettyyn divisioonaan kuului toinen rajavartiorykmentti sekä asemapatterit 6 ja 17. Varuskunnan suuruudesta on eri lähteissä vaihtelevia lukuja. Miehiä arvellaan olleen tammikuussa 1918 noin 500, mutta kuun lopulla enää nelisensataa. Kokkolan alaisuuteen kuuluivat myös lähiseudun vartioyksiköt eli Himanka ja Kannus.

Kokkolassa antautui päämajalle annetun tiedon mukaan 31. tammikuuta 355 miestä. Osa Kokkolan varuskunnan sotilaista vangittiin vasta myöhemmin ja näin Kokkolassa olisi vangittu yhteensä 455 venäläissotilasta. Kivääriaseistuksen lisäksi varuskunnalla oli yksitoista kuularuiskua sekä kolme 7,9 cm:n tykkiä kaupungissa ja kaksi 15 cm:n tykkiä Ykspihlajassa.

Lars Westerlund tutkii valtioneuvoston asettamassa komiteassa vuosien 1914-1922 sotatilanteissa kuolleiden venäläisten ja suomalaisten kohtaloita. Hän on tutkinut tarkasti myös Kokkolan tapahtumia tammihuhtikuussa 1918. Tärkeänä lähteenä Westerlundilla on ollut tohtori Ernst V. Knapen muistelmat. Kokkolassa julkaistiin myös 1976 jääkäri Allan Sandströmin käsikirjoitusten pohjalta muistelmateos, joka on yleisimmin ollut kokkolalaisten tietopohjana vuosien 1916-18 tapahtumista.

Westerlundin 30-sivuisen koosteen otsikkona on Kokkolan kahakka ja suojelus kunnan mitätöimä evakuoimissopimus. Tammikuun 29:ntenä tehdyn valtausyrityksen jälkeen neuvottelut venäläisen varuskunnan evakuoimiseksi olivat värikkäät, mutta sopimuksista on eri versioita. Tohtori Knape oli keskeisessä roolissa ja häntä syytettiinkin omavaltaisuudesta Mannerheimin käskyjen toteuttamisessa. Muina neuvottelijoina olivat vt. poliisimestari Valter Laurell, johtaja Astley Roden ja opiskelija Gunnar Staudinger Kokkolasta. Pietarsaaresta oli kaksi Labbart -nimistä miestä, Jepualta Wilhelm von Essen ja lisäksi Kruunupyystä Gustaf Biskop ja J. Åminne.

Neuvottelijoihin kuului myös saksalainen yliluutnantti Zedwitz-Müller. Hänen henkilöllisyydestään ei ole täyttä varmuutta. Knapen muistelmien mukaan Zedwitz-Müller ei ollut upseeri eikä edes saksalainen, vaan tsekkiläinen korpraali, joka oli matkalla Venäjältä kotimaahansa. Venäläisiä neuvottelijoita oli viisi. Pöytäkirjaa piti C. A. Uunila ja neuvottelukielenä oli saksa. Knape kertoo muistelmissaan, että hän saneli pöytäkirjan ja sen käänsi venäjäksi ratsuväen upseeri, venäläinen lakimies Bloch.

Neuvotteluissa ei päästy yhteisymmärrykseen. Venäläiset vaativat sotilaille oikeutta henkilökohtaisiin aseisiin. Heillä oli tavoitteena päästä vielä rautateitse Pietariin.

Mannerheim oli määrännyt täydellisen aseistariisunnan, kuten myös alueen suojelukuntalaiset. Knape salli ainakin upseereille ja aliupseereille aseet. Antautumispaperit hyväksyttiin pitkälti juuri Knapen asettamilla ehdoilla. Myöhempien tietojen mukaan esimerkiksi 2.2.1918 venäläiset osallistuivat aseistettuina neljän toverinsa hautajaissaattueeseen.

Upseereita ja heidän perheitään jäi antautumisen jälkeen asumaan Kokkolaan. Etelä-Suomessa punaiset ja osin myös venäläiset sulkivat rautatiet Tampereen pohjoispuolella. Venäläisten poistuminen Kokkolasta helmikuun ensimmäisen päivän jälkeen onnistui ehkä Jyväskylän ja Pieksämäen kautta. Helmikuun alkupuolella Kokkolan venäläisten pääjoukko kuitenkin kuljetettiin junalla Uudenkaarlepyyn kokoamisleirille. Mannerheimin määräys antautumisesta toteutui.

Kokkolan venäläisten antautumisesta on olemassa ainakin kaksi versiota, mutta alkuperäistä ja virallista pöytäkirjaa ei ole löytynyt. Knapen muistelmien mukaan nuoret, etupäässä Staudinger ja von Essen toivoivat kovempia otteita ja jopa venäläisiä halventavia lausuntoja. -Onnistuin kuitenkin lieventämään ehtoja ja ilmaisuja, hän toteaa ja mainitsee petkuttaneensa venäläisiä nerokkaalla "sotajuonella". Juonesta ei ole tarkempaa tietoa. Ainoa asiakirja on Knapen aamuyöllä 30. 1. 1918 laatiman sopimusluonnoksen neljäs kohta, mutta luonnoksen alkuperästä ei ole varmuutta. Yö oli joka tapauksessa jännittävä ja Kokkola vapautui. Sitä juhlittiin 31. tammikuuta.

Kokkolan alue-esikunta ohitti ylipäällikkö Mannerheimin määräykset ja ohjeet monissa kohdissa. Niitä olivat muun muassa kiväärien ja panosten palauttaminen varuskunnan sotilaille rajalla, koska oletettiin heidän voivan poistua Suomesta. Aseista riisuttuja sotilaita ei myöskään katsottu sotavangeiksi. Sopimuksen mukaan evakuoiminen piti toteuttaa välittömästi tai "jokseenkin pian". Venäläiselle varuskunnalle annettiin myös lupa käyttää omia kenttäkeittiöitä, taloushevosia, rehua ja talouskuljetusvälineitä ja omia vaatteita sekä omia ruokavarastoja.

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti helmikuussa 1918. Ylipäällikkö Mannerheim ei hyväksynyt kokkolalaisten neuvottelutulosta. Varuskunta riisuttiin aseista ja suurin osa sotilaista lähetettiin Uudenkaarlepyyn vankileirille.

Kokkolan valtausyrityksessä 29.1. kuolivat suojeluskuntalaisista Jonas Jauckens s. Tampereella 1901, Johan J. Karlsson s. Vårdössä 1892, Aleksanteri Alperi s. Vetelissä 1885, Matts L. Björkbacka s. Teerijärvellä 1890 ja Frans B. Hästbacka s. Teerijärvellä 1879. Raatihuoneentorilla ammuttiin tehtaanjohtaja Johan Fredrik Piirainen 22.12. 1917. Salamurhaajaa ei tunnistettu eikä tavoitettu. Venäläisistä kaatuivat valtauksessa Feodor Isakov, Anton Pokov, Nikolai Surmeli ja Aleksei Puzikov. Heidät haudattiin juhlallisin menoin Marian hautausmaan luoteisnurkkaan 2.2. 1918. Paikalle asetettiin puinen risti. Kokkolan kirkon tulipalossa 1958 paloi osa hautausmaan paikkakartoista ja tuota hautapaikkaa ei ole enää voitu tarkasti paikantaa.

Venäläissotilaiden hautajaiskulkue oli harvinainen. Siihen kuului sekä venäläistensotilaiden että suojelukuntalaisten osasto ja ortodoksipappi. Hautauksen aikana ammuttiin kunnialaukaukset. Näin toistui tavallaan kesän 1854 hautajaisseremonia, jolloin Marian hautausmaalla laskettiin englantilaisten merisotilaiden jäännökset.

Lars Westerlundin selvitysten mukaan myös kolme muuta venäläistä sai surmansa helmikuussa 1918. Heidän hautapaikastaan ei ole mainintaa. Nämä sotilaat teloitettiin ryöstöjen ja muiden välienselvittelyjen vuoksi. Eräiden tietojen mukaan teloitettuja oli jopa kahdeksan.

Punaisia murhattiin yhteensä 12 talvella 1918 Kokkolassa. Lisäksi kuolemaantuomittuja ulkokuntalaisia teloitettiin Kruunupyyn harjulla yhteensä 14. Vapaussodan taisteluissa kaatui valkoisten joukoissa taistelleita kokkolalaisia ja kaarlelalaisia yhteensä 25. Vuoden 1918 sotatilanteissa kaatuneiden ja kuolleiden tarkistus on vielä kesken, mutta kovin paljon luvut eivät muutu, sillä Keski-Pohjanmaalta osallistui sotaan punaisten puolella vain muutamia kymmeniä henkilöitä.

Kuolleiden punaisten osalta koottiin Kokkolassa tietoja jo 60-1uvulla. Toimikuntaan kuuluivat Onni Pikkarainen (pj.), Toimi Metsäranta, Birgit Ericsson, Veikko V. Wennonen ja Arvi Siren. Toimikunnan selonteon mukaan kokkola-kaarlelalaisia punaisia kaatuneita tai teloitettuja oli 23 ja Kokkolassa teloitettuja toispaikkakuntalaisia 33. Westerlundin selvityksen mukaan Kokkolassa kuolleista henkilöistä 30 oli punaisia ja Kokkolasta kotoisin olevia muualla kuolleita punaisia oli 25.

Ernst Viktor Knape (1873-1929) syntyi ja kuoli Kokkolassa. Isä oli kaupunginviskaali ja merimiessuvun jälkeläinen. Knape opiskeli lääkäriksi ja erikoistui silmälääkäriksi, jona hänet tunnettiin laajalti Pohjanmaalla. Knapen koti oli Isollakadulla Englanninpuiston tuntumassa ja puistossa on nykyisin hänen patsaansa.

Ernst V. Knape oli itsenäisyysliikkeen voimahahmoja jo 1900-luvun alkuvuosista lähtien. Hän osallistui Kokkolassa muun muassa aselaiva Graftonin lastin purkamiseen. Syksyllä 1917 Knapesta tuli suojeluskunta-aktiivi ja Kokkolan valtauksen jälkeen hän johti edellä kuvattua venäläisten antautumista.

Vapaussodan aikana Knape lähti Ruotsista lahjoitetun ambulanssin lääkäriksi Tampereen seudulle. Knape nimitettiin 1919 suojeluskuntien ensimmäiseksi ylilääkäriksi sotilasarvonaan lääkintäeverstiluutnantti. Ernst V. Knape oli jo nuoruusvuosinaan innokas runoilija. Esikoisteos julkaistiin 1907 ja ensimmäinen romaani 1921. Hän julkaisi kaikkiaan 18 teosta, joista viimeisin 1928. Knape kuoli vaikean keuhkotulehduksen jälkeen 1929.

Keskeisistä henkilöistä C. A. Uunila ja Astley Roden olivat liikemiehiä, jotka johtivat Ykspihlajan huolintaliikkeitä. He olivat Kokkolan suojeluskunnan perustajia 1917 ja olivat myös aselaiva Equityn kuorman siirtotehtävissä. Poliisimestari Valter Laurell oli talvella 1918 Kokkolan vt. poliisimestarina.

Kirjoittaja: Toivo Sandkvist
Kirjoittaja on kokkolalainen historian harrastaja.

Artikkeli on julkaistu Keskipohjanmaa-lehden viikonvaihde-palstalla sunnuntaina 29.12.2002.

Artikkelissa on kaksi kuvaa. Kuvatekstit ovat kuva 1: Lähellä rautatietä sijaitseva entinen Låglandin eli Matalamaan kansakoulu kaupungin eteläpuolella oli neuvottelujen päämajana talvella 1918. Kuvat: Clas-Olav Slotte.
Kuva 2: Tohtori ja runoilija Ernst V. Knape oli keskeisessä roolissa, kun Kokkolassa neuvoteltiin venäläissotilaiden antautumisesta. Knapelle on pystytetty rintakuvapatsas Englanninpuistoon.