JALKAPATIKASSA PAPPILAN RENKITUVALLE

Seinäjoen seurakunnan rippikoulunuorisoa 1920-luvulta.
Rovasti Ojala ja kanttori Itävaara kuvan keskellä. Kuva Eeva Korkin albumista

Eeva Korkki muistelee 70 vuoden takaista rippikouluaikaansa. Matka Törnävän pappilaan tehtiin yleensä jalkapatikassa Niemistönmaalta asti. Paisunta-aikana keskustaan oli kuljettava ratapenkkaa pitkin.

Ennen vanhaan oli sellainen sanonta, että se ei ole ihminen eikä mikään, joka ei rippikoulua käy. Rippikoulun käynti oli siten jokaisen velvollisuus, vaikka aivan kaikki eivät sitä ensi yrittämällä läpäisseetkään.

Eeva Korkki kävi lapsena tätinsä pitämää kiertokoulua Niemistönmaalla. Hän kulki opettajan mukana talosta toiseen. Kymmenvuotiaana v. 1921 Eeva sitten pääsi kansakouluun. Varsinaiseen kansakouluun pääsyn edellytyksenä oli kiertokoulussa saatu alkuopetus. Niemistön koulun opettajalla Salomon Lipastilla oli 50 oppilaan katras vastuullaan. Eipä siinä kovinkaan yksilölliseen opetukseen ollut mahdollisuuksia.

Ulkoläksyjä oli katekismuksesta ja raamatunhistoriasta. Erityisesti Eevaa kiinnostivat maantiedon ja luonnonhistorian ihmeellisyydet. Kartalta oli mukava näyttää paikkoja. Eeva muistaa yhä sisarelleen sattuneen tapauksen. Sisaren piti näyttää kartalta kotipaikkakunta ja kotimaa. "Tuos on se Seinäjoki, mutta missäs se Suomi on ?"

Opinhaluinen Eeva oli kovin innostunut menemään jatkoluokille, kun ne tulivat mahdollisiksi. Sinne ei kuitenkaan voitu ottaa kaikkia, joten Eeva ja muut yli-ikäiset karsittiin ensimmäisinä.

Sitten olikin pian edessä rippikouluikä. Yleensä sinne mentiin n. 15-vuotiaana. Eeva oli papin puheille mennessään hiukan muita nuorempi, mutta rovasti Eemil Oskar Ojala oli suurpiirteinen todeten tulokkaan syntymäajasta vain, että "sama kuu ja päivä kuin minulla" ja kelpuutti Eevan muiden mukaan.


Kävelymatka aamuin illoin

Rippikoulu aloitettiin kahden viikon jaksolla syksyllä ja toiset kaksi viikkoa käytiin keväällä.

- Aamulla varhain lähdettiin kävelemään Törnävää kohden. Joillakin harvoilla oli pyörä. Minäkin sain joskus lainata siskon pyörää, mutta eihän se yleensä joutanut, kun hänen piti päästä sillä työhön.

- Muistan kun tulva-aikana heikkilänkylääset tuli meidän kanssa junanrataa pitkin Luomansillalle asti. Joskus vettä oli niin paljon, että rataa pitkin piti kävellä asemalle asti. Kyllä toisia joskus kuljetettiin hevosella paisunnan aikana.

- Ämmälänkylääsilla ja muilla kaukaasemmilla esim. Auneskylän ja Kiikunloukon nuorilla oli kortteeripaikka lähempänä pappilaa. Eihän ne kotoaan asti olisi jaksanu joka aamu ja ilta taivaltaa. Eikä aina ollut tietäkään. Ja jos lunta oli satanu, ei teitä silloin aurattu.

- Eväsleipiä piti olla mukana. Ei siellä mitään ruokaa saatu kouluaikana, Eeva muistelee.


Kristinoppia pappilan " kylymäs hotellis "

Rippikoulua pidettiin pappilan renkituvassa.

- Se oli varsinainen kylymä hotelli. Syksyllä ja keväälläkin saattoi olla pakkasia ja tuvan kylmyys on erityisesti jäänyt mieleen. Eipä niitä kirkkojakaan entisaikaan lämmitetty.

Rovasti Ojala opetti nuorille uskoa ja uskontoa. Pääasiassa keskityttiin katekismuksen ja raamatunhistorian pänttäämiseen. Myös Uutta Testamenttia luettiin.

- "Ojala oli tosi lahjakas opettaja, mutta se meni vähän sellaasella 15-vuotiaalla kakaralla ohi aivojen ".

Kanttori Oskari Itävaara hoiti musiikkipuolen. Virsiä opeteltiin hänen ohjauksessaan.

- Ojala ei osannu veisata ollenkaan. Itävaaralla sensijaan oli maailman paras tenori. Aivan loistava.

- Joskus Ojala oli kovasanainen, mutta se loppu aina siihen. Kun hän sai asian selväksi, siitä ei sitten sen kummenpaa saarnaa pidetty enää. Varsinaisia rangaistuksia ei ollut käytössä, mutta jos joku ei kertakaikkiaan osannu yhtään, niin Ojala osasi olla vihainen. Lopulta kaikki kyllä sitten pääsivät läpi eikä minun muistaakseni ketään jätetty porukasta.

Kuulustelua kinkereillä

Rippikouluaikana käytiin ahkerasti kirkossa. Siitä oli tullut tapa, vaikka kirkossakäyntejä ei kontrolloitukaan.

Talvella rippikoululaiset osallistuivat oman kinkerikuntansa kinkereille. Mukana oli koko kylän väki, mutta erityisesti rippikoululaiset joutuivat osoittamaan tietonsa ja taitonsa, kun heiltä kyseltiin ja heitä luetettiin. Kinkereitä pitivät rovasti Ojala ja kanttori Itävaara. Niemistössä oli Katilan ja Mäenpään kinkeripiirit.

- Kinkerit olivat ainutlaatuinen tapaus kylällä, jossa muuten oli melko hiljaista eikä paljon tapahtunut. Muistan, kun kirkonkirjat tuotiin hevosella kinkeritaloon. Kinkerikunnan jäsenten nimet lueteltiin kirjoista ja niihin tehtiin merkintöjä mukanaolosta. Paikallaolo oli tärkeää, joskus joku saikin kuulla huomautuksen vähäisestä osallistumisestaan.

- Kinkereitten saaminen oli kunnia-asia talolle. Ne olivatkin vuorotellen piirin jokaisessa vähänkin isommassa talossa. Pienissä tiloissa ja köyhissä oloissa ei ollut mahdollista kinkereitä järjestää. Kinkeriväki piti ruokkia ja kahvittaa. Täällä oli silloin yks Haapalan leipuri, joka oli sitä pullaansa kaupalla aina kinkeriillä. Se olikin juhulan kohokohta, jos oli joku penni rahaa, jotta sai korvapuustin ostaa. Kahvit tarjosi talo.

- Ruoka sensijaan annettiin vain joillekin vieraille. Emäntä nykäisi hihasta niitä, joille ruoka oli varattu. Ei sitä voinut tietenkään sanoa ääneen.

- Oli se iso tapaus niille, jotka pääsivät syömään, muistelee Eeva kinkerien tapahtumia.

Konfirmaatiolla

Kevään rippikoulujakson päätyttyä ruvettiin valmistautumaan ripille pääsyyn. Ensimmäinen ehtoollinen, konfirmaatio, oli merkittävä asia nuoren elämässä. Se tapahtui jumalanpalveluksen yhteydessä kesäkuisena sunnuntaina, yleensä juhannuksen tienoilla. Seurakunta palkitsi lahjakkaimmat rippilapset Uudella Testamentilla. Vanhemmat ostivat yleensä lapselleen virsikirjan rippilahjaksi.

Valkoinen rippipuku oli jo vallannut alaa tyttöjen mustalta rippipuvulta 1920-luvun lopulla. Seurakunnat seurasivat siten muodin vaihteluita. Körttiläiset käyttivät edelleen mustaa rippiasua. Seinäjoen körttiläiset kävivät rippikoulunsa yleensä Karhunmäen opistossa. Poikien asuna oli tumma puku ja kravatti tai rusetti.

- Joillakin tytöillä oli vielä musta puku, mutta minäkin sain sen valkoisen kankaan. Ompelin itse puvun äidin ostamasta kauniista villamuslimista. Ellei itse pystytty hankkimaan rippipukua, se lainattiin. Valkean puvun kanssa laitettiin valkoiset sukat ja mustat kengät.

- Rippipuku palveli sitten pyhäpukuna niin kauan kuin kesti. Ja kyllä sitä värjättiinkin, jotta sitä voitiin käyttää myös arkena.

- Polkkatukka oli jo tullut muotiin, mutta aika monella oli vielä letit tuohon aikaan, Eeva muistelee.

Portti aikuisuuteen

Rippikoulun käyminen oli ensisijaisesti velvollisuus, joka oikeutti aikuiseen elämiseen. Ennen kaikkea se oli ehto avioliiton solmimiselle. Kuulutuksia ei saanut, ellei rippikoulua oltu läpäisty.

- Konfirmaation jälkeen oltiin aikuisia. Mutta minäkin olin niin nuori silloin, ettei se olo kovin aikuiselta tuntunut.

- Noihin aikoihin moni poika joutui käymään kesken jääneen rippikoulunsa loppuun siinä tapauksessa, jos halusi päästä naimisiin.

- Rippikoulun käynyt sai yleensä luvan myös tansseissa kulkemiseen. Seinäjoella tansseja järjestettiin ohjelmallisten iltamien päätteeksi Työväentalolla ja Nuorisoseuran Nuijalla. Tosin monet tulivat paikalle vasta tanssiosuuden alkaessa. Niinpä ohjelmaosuutta vähennettiin aikojen myötä niin, että jäljelle jäivät rehelliset tanssit.

- Rautatieläistentalolla oli ohjelmallisia iltoja enemmänkin. Siellä esiintyi kuuluisiakin soittajia ja laulajia. Näytelmäkerholaiset esittivät myös hyviä kappaleitaan.

- Kaikkia rippikoulun käyneitä ei kuitenkaan päästetty iltamiin vielä pitkään aikaan. Siispä moni karkasi tansseihin. Muistan, kuinka joillekin siitä oli seurauksena selkäsaunoja ja muitakin rangaistuksia.

Rippikoulussa oli samanaikaisesti seurakunnan koko ikäluokka. Eri kylien nuoret saivat näin tilaisuuden tutustua toisiinsa. Rippikoulu ja konfirmaatio olivat nuoria vahvasti yhdistävä tapahtuma. Sieltä saatiin uusia tuttavia ja ystäviä aikana, jolloin siihen ei muuten ollut paljonkaan mahdollisuuksia. Monet rippikoulussa solmitut ystävyyssuhteet ovat säilyneet läpi elämän.


Tellervo Lahti
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Seinäjoen Joulu -lehdessä
1996, s. 11-13

URN:NBN:fi-fe20041238