LINNOITUSTÖISSÄ v. 1939
Vuonna 1939 suoritettiin Karjalan Kannaksella ns. vapaaehtoisia
linnoitustöitä. Työt oli ideoitu Akateemisen Karjala Seuran
aloitteesta, mutta suoritettiin Suojeluskuntajärjestön toimesta.
Suunnitelmat oli laadittu Puolustusvoimien asianomaisissa osastoissa.
Kuten sanottu, suojeluskunnat hoitivat käytännön tehtävät tässä
laajassa talkootyössä, johon osallistuneiden talkoopanos oli yli 10
000 miestyöviikkoa. Työtä tehtiin joko yhden
tai useamman viikon erissä, kunkin osallistujan mahdollisuuksien tai
halujen mukaan.
Olin Kurikan suojeluskunnan erään työporukan mukana. Matkalle
lähtijöitä oli tällä kertaa yksi härkävaunullinen, joten joukkoon
kuului parikymmentä miestä. Monet olivat jo sotilasarvoja
saavuttaneita reserviläisiä, olipa muutama jo Vapaussodassa ollut
rintamamieskin. Pääosa porukasta oli kuitenkin kutsuntaiässä olevia,
mutta ei vielä sotaväkeä käyneitä nuorukaisia. Itse olin
jälkimmäistä ikäluokkaa, kutsunta oli
edessäpäin. Ikämiehistä olivat tässä erässä mukana Yrjö
Kanttai-Luopa, Veikko
Lohikoski, Juho Ala-Jyrä, Jussi Pakkala. Nuorempaa kaartia edustivat
Tauno Kangas, joka kaatui sodassa 1944, Oiva Kullas, Martti Käkelä,
Pentti Kanttai-Luopa.
Tällaisella porukalla siis lähdettiin keskellä kesää Kurikasta
kohti Karjalan Kannasta. Katetuissa tavaravaunuissa oli lankkupenkit
istumista ja olkia makaamista varten,
kestihän matka lähemmäs pari vuorokautta. Vielä silloin ei oltu
tähän kuljetusmuotoon totuttu, vaikka se sitten loppuvuodesta tuli
tutuksi suurelle osalle kansasta.
Kuten sanottu, matka alkoi kesä-heinäkuun vaihteessa Kurikan asemalta
ja juna jyryytti Haapamäen-Jyväskylän kautta Kannaksen suuntaan.
Jyväskylässä oli paussi, koska muistan käyneemme kaupungin kuululla
harjulla.
Aikanaan saavuttiin Viipuriin. Ajelimme parin pojan kanssa
vossikallakin, mutta ainakin
Oiva sanoi, että "en siihen pelihin kyllä tuu!"
Pyöreätorni oli tuolloin hienossa kunnossa
ja elämys. Siellä kansallispukuiset neitoset tarjoilivat kahvia ja
virvokkeita tiloissa, jotka olivat muotoiltuja ikivanhaan
ympäristöön.
Mutta matka jatkui, pian oltiin taas louskuttavassa tavaravaunussa.
Perkjärven asemalla purkauduttiin junasta ja siirryttiin kuorma-auton
lavalla Muolaan pitäjän Punnuksen
kylään. Siellä asetuttiin paikkakunnan taloihin, jotka olivat
vuokranneet huoneitaan ja aittojaan kortteerimajoitukseen. Ruokapuolesta
huolehtivat lotat kenttäkeittiöineen.
Jo seuraavana aamuna saikan ja vanikan nauttimisen jälkeen marssittiin
lapiot ja hakut olalla työmaille, joista toinen oli järven rannalla
peltomaassa, toinen mäenrinteessä kauempana. Järven rannalla
kaivettiin syvää ojaa, joka vietti etelän puolelta ja vastapuolella
oli pari metriä jyrkkä seinämä. Oja lienee ollut noin viisi metriä
leveä ja
pari metriä syvä. Tarkoitus oli, että vihollisen hyökkäysvaunut
eivät pääsisi kaivannon yli, vaan pysähtyisivät jyrkkään
vastareunaan. Mäenrinteessä taas tehtiin kiviestettä. Sen muodostivat
neljässä rivissä olevat kivenjärkäleet, jotka louhittiin
lähimmästä kalliosta. Kivet olivat metrin-puolentoista korkuisia. Ne
asetettiin yleensä jyrkempi puoli etelän suuntaan. Niidenkin
tarkoituksena oli estää hyökkäysvaunun eteneminen estelinjan yli.
Kiviä irrotettiin kalliosta käsipelillä eli moukarilla ja
kiviporalla. Yksi mies piti poraa ja kaksi löi vuorottain päälle.
Lohkareet nostettiin neljän pystyjalan varassa keikkuvalla taljalla
matalalavaisten nelipyöräisten kivikärryjen päälle. Kärryillä
parin hevosen vetämänä kivi siirrettiin paikalleen kiviesteelle.
Itse en ollut kovinkaan vahvassa työkunnossa, joten lapiotyön sijasta
touhusin porapoikana. Toiset vähemmän vahvat keräsivät kaivannon
seinämän sitomiseksi oksia
tai muuta puutavaraa.
Ateriointi tapahtui lottien järjestämässä
"ulkoilmaravintolassa" kylän laidalla työmaiden lähellä.
Syötiin suojeluskuntaleireiltä tuttua vanikkaa ja peruna- ja
hernekeittoa, ja
tietysti teetä ja maitoakin.
Päällikkönä oli armeijan aktiiviupseeri ja alipäällikköinä
suojeluskuntaupseerit tai aliupseerit. Kurittomuutta ei esiintynyt eikä
suunsoittoa, kuin ei myöskään ryssänuhoa rajalla. Se olikin
kielletty alkukesän liian innostuksen jälkeen.
Mitä itse olemiseen ja olosuhteisiin tulee voi mainita, että
keskustelujakin käytiin. Majapaikkamme isäntä oli hieman huolissaan
töittemme aiheuttamasta huomiosta ja metelistä niiden yhteydessä.
Arveli, että ei siitä hyvää seuraa. Mielessään hänellä
lienee ollut ulkopolitiikka.
Keskusteluja käytiin myös työmaalla, porukassahan oli hyvin
erilaisista elämänpiireistä olevia talkoomiehiä. Muistan kuinka
kolmeen mieheen kiviä poratessamme kaksi kivenlyöjää väittelivät
hyvästä haavavoiteesta. Kurikkalainen Iivari arveli
"einehettömän aamusyljen" olevan hyvää haavoihin. Toinen
päällelyöjä ei ollut samaa mieltä, vaan arveli apteekkivoiteen
olevan parempaa. Hän sattuikin olemaan keskipohjalainen apteekkari!
Kun oli viikko touhuttu päästiin kiertomatkalle Länsi-Kannakselle.
Matka suoritettiin kuorma-auton lavalla lankkupenkeillä istuen. Ensin
ajettiin Kyyrölään, jossa ihmetystä herätti venäläismallinen
kylä. Täällä talot olivat tien varrella vieri vieressä lauta-aidan
takana. Lautaportti johti taloihin, joissa monessa oli työpajoja,
seppiä ja puuseppiä. Asukkaatkin olivat pukeutuneet oudontuntuisiin
venäläismallisiin asuihin. Tuntui kuin olisimme olleet ulkomailla. Kun
nykyisin olen katsellut kuuluisaa "Viulunsoittaja katolla"
- musikaalia, muistuu aina mieleeni tuolloinen Kyyrölä .Aikaa ei ollut
hukattavaksi ja niin jatkettiin kohti Kivennapaa, josta en muista kuin
mäellä olevan kivikirkon.
Seuraava matkamme kohde oli Lintulan nunnaluostari. Siellä oli
mieleenjäävää suitsukkeiden käyttö. Luostarin jälkeen suunnattiin
Kuokkalan kautta Rajajoelle ja sen kuuluisalle sillalle. Autotiemme
päättyi Rajajoen asemalle, josta parinsadan metrin
matka käveltiin.
Täytyy tunnustaa näin jälkeenpäin, että kävelimme ilman estoja
sillan kupeeseen,
missä suomalainen sotilas seisoi vartiossa. Vastaavasti seisoi
venäläinen sotilas
toisella sillanpuolikkaalla omalla rannallaan. Silta oli Suomen puolelta
valkoinen ja
toisesta päästään punainen. Emme olleet mitenkään vaivautuneita
tuijottaessamme naapurivaltakunnan sotilasta. Myöhemmin vastaavat
vierailut rajan pinnassa kiellettiin, joka oli tietysti oikein. Eihän
tällaisesta typerästä tuijottelusta vastapuolella tykätty ja
raportit varmasti kulkivat asianomaisiin virkaportaisiin.
Kuokkalassa sitten jo nähtiin merta, joka silmänkantamattomana avautui
lännen
suuntaan. Etelässä päin häämöttivät Kronstadtin piiput
merenlahden yli. Näkymä oli mahtava ja jäi mieleen
lähtemättömästi.
Terijoella tavoitettiin Kannaksen sielu, ainakin se osa, joka oli
jäljellä kuuluisasta
vanhasta Pietari-vaikutteisesta kesäkulttuurista. Nähtiin hiekkaranta
kylpylöineen,
kuuluisa kreikkalaiskatolinen kirkko mahtavine pääalttareineen ja
kullattuine kattokruunuineen ja muine loistoineen.
En ollut aikaisemmin juuri kuullut Ilja Repinistä, jonka monimutkaista
Penaty-huvilaa päästiin katsomaan. Olen myöhemmin nähnyt Repinin
teoksia ja aina on muistunut
mieleeni käynti hänen ateljeessaan. Vilahtipa itse taiteilijakin
puutarhassaan
monivärinen viitta päällään.
Vielä tutustuimme kuuluisaan Rakkauden hautaan siihen liittyvine
taruineen. Kesäillan alkaessa hämärtyä köröteltiin takaisin kohti
Punnuksenkylää majoitustaloihin.
Kun viikko vielä touhuttiin linnoitustöissä palailtiin
härkävaunukyydissä taas
kotopuoleen.
Mitä itse työn tuloksiin tulee, on niitä vaikea arvioida. Kiviesteet
olivat toden tullen ehkä liian heppoisia naapurin tankeille. Kaivannot
olivat toisaalta sopivia myös hyökkääjän käyttöön
juoksuhaudoiksi. Yritys oli joka tapauksessa hyvä ja tuloksista
vastasivat
Suomen Puolustusvoimat.
Minulle itselleni avautui Karjalan Kannas uutena maamme kolkkana, johon
monikaan pohjalainen ei ollut tutustunut.
Kului tuskin kolmea kuukautta, kun entisenlaista Karjalan Kannasta ei
ollut enää
olemassa. Ja tuskin koskaan enää tulee olemaankaan.
Into Järvinen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Etelä-Pohjanmaan
Sotaveteraanien Joulussa v. 2001.
URN:NBN:fi-fe200806271592
|