| HISTORIA |
ETELÄ-POHJANMAAN HALLINNOLLINEN KEHITYS
1) Alkuseurakunnat Uuden ajan alussa Etelä-Pohjanmaalla oli neljä seurakuntaa, Mustasaari, Pietarsaari, Pohjankyrö eli Isokyrö ja Närpiö; Närpiö tosin luettiin vielä keskiajalla hallinnollisesti Satakuntaan. Mustasaari, Pietarsaari ja Pohjankyrö palautuvat 1200-luvulle, Närpiö 1300-luvulle. Ne kaikki olivat itsenäisesti syntyneitä emäseurakuntia. Ei siis ole oikein sanoa, että Pohjankyrö olisi eronnut Mustasaaresta. Turun piispan alaisina ne valvoivat hallinnollisesti kotimaakuntamme jokilaaksoihin syntyvää asutusta. Isokyrön harmaakivikirkon seinässä on vuosiluku 1304. Uusimpien tutkimusten mukaan se ei kuitenkaan ole kirkon perustamisvuosi, vaan sen edeltäjän, paikalla jo aikaisemmin seisseen puukirkon perustamisvuosi. Isokyrön harmaakivikirkko on rakennettu vasta 1500-luvun alussa. Se on tunnettu myös renessanssityylisistä seinämaalauksistaan. Kolmena päällekkäisenä nauhana ne kiertävät kirkkosalin seiniä. Isonkyrön mahtava kirkkoherra Jaakko Sigfridinpoika Geet teetätti ne 1500-luvulla omalla kustannuksellaan kirkkonsa somisteiksi. 1600-luvulla ne peitettiin kalkilla, mutta löydettiin uudelleen 1800-luvulla kirkkosalin korjauksen yhteydessä. Geet oli aikakautensa mahtavimpia pappeja, todellinen kirkkoruhtinas, joka aikaisemmin oli toiminut mm. kuningas Juhana III:n hovisaarnaajana. Keskiajalta lähtien Etelä-Pohjanmaa kuului Pohjanmaan eteläiseen rovastikuntaan. 1600-luvulla se jakautui edelleen Närpiön ja Kruununkylän rovastikuntiin. Viimeksi mainittuun luettiin tuolloin myös Lapuan, Uudenkaupungin ja Pietarsaaren seurakunnat. Rovastikuntien esimiesten velvollisuutena oli pitää rovastikäräjiä seurakunnissaan ja valvoa mm. rahvaan käyttäytymistä ja tapojen puhtautta. Myös kruunu määräsi aina silloin tällöin tehtäviä seurakuntien paimenille. Koska papit tunsivat parhaiten seurakuntiensa asukkaat, heidän tärkeimpiin tehtäviinsä kuuluivat mm. sotaväen rekrytoinnit eli ns. rulliin merkitsemiset. Myös erilaiset kuulutukset luettiin kirkkoherrojen ja pappien velvollisuuksiin. Pitäjäkokoukset ja kirkkoneuvostot toimivat kirkkoherrojen alaisina alimpina kirkollisina hallintoeliminä. Päätösten toimeenpanoa valvoi kirkkoneuvosto yhdessä pappien, kirkonisäntien ja ns. kuudennusmiesten kanssa. Viimeksi mainittujen tehtäviin kuuluivat mm. ulosotot.
2) Emäseurakuntien syntyaika Ns. eteläpohjalaiset emäseurakunnat pysyivät yhtenäisinä aina katolisen keskiajan lopulle saakka. Koska ne olivat laaja-alaisia, ja koska kirkolliset palvelut olivat varsinkin syrjäseutujen uudisasukkaille vaikeasti tavoitettavissa, siellä täällä oli myös pieniä seutukirkkoja, joissa papit kävivät saarnaamassa. Tällainen pieni seutukirkko oli mm. Ylistarossa. Tämä oli lähtökohtana emäseurakuntien hajoamiselle ja uusien seurakuntien synnylle. Niinpä esimerkiksi Vöyri ja Laihia itsenäistyivät omiin pieniin jokilaaksoihinsa jo ennen uskonpuhdistusta, joka alkoi Turussa 1520-luvulla. Näistä Vöyri itsenäistyi 1480-luvulla osin Mustasaaresta ja Isostakyröstä, ja sai ensimmäisen kirkkonsa jo vuonna 1500. Laihia itsenäistyi 1500-luvun alussa. Turun piispa Johannes Olavinpoika kävi vihkimässä sen pienen puukirkon vuonna 1508, mutta itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi se ehti vasta 1500-luvun jälkipuoliskolla. Katolisen ajan loppuvaiheissa Etelä-Pohjanmaa oli vielä toisenkin piispanvierailun kohteena. Turun piispa Arvid Kurki, yksi Suomen katolisen keskiajan mahtavimmista piispoista, vihki Ilmajoen ensimmäisen kirkon vuonna 1516. Aivan itsenäiseksi seurakunnaksi ei Ilmajokikaan tuolloin vielä päässyt, mutta jo vuonna 1532 mainitaan aikakirjoissa sen ensimmäinen kirkkoherra. Ilmola eli Ilmajoki oli tuolloin vielä harvaan asuttua syrjäseutua. Se ulottui Korpijoeksi sanotun Kyrönjoen keskijuoksulta aina sen latvavesille, mutta myös Lapuanjoen latvoille Alavudelle saakka. 1500-luku oli Ilmolassa kuitenkin jo vilkasta talonmuodostuksen aikaa, ja 1600-luvulla ensimmäiset savut syttyivät sen laajoihin erämaihin. 1700-luvun lopulla Suur-Ilmajoen pitäjässä oli jo 14 kylää. Talonsavuja oli 380; niiden lisäksi oli vielä 91 veronmaksusta vapaata uudistaloa, yhteensä siis 471 taloa, näistä kruununtaloja oli 108. Edellä mainittujen lisäksi pitäjässä oli siellä täällä myös torppia ja mäkitupia. Varsinaista torpparialuetta Ilmajoki ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1790 Suur-Ilmajoen väkiluku kohosi jo 7303 henkeen. Toinenkin suuri sisämaan pitäjä, Lapua, itsenäistyi samoihin aikoihin kuin Ilmajoki. Isonkyrön kirkkoherra Jaakko Geet yritti tosin verotulojensa menetystä peläten estää niin Laihian kuin Lapuankin seurakuntien syntymisen, valittipa hän näistä hankkeista kuninkaallekin, jonka suosikki hän oli, mutta turhaan. Uusien seurakuntien perustaminen oli tuolloin kruunun harjoittaman kirkkopolitiikan mukaista. Kirkkopitäjien luku nousi Etelä-Pohjanmaalla kahteentoista, kun vielä Lapväärti, Maalahti, Vähäkyrö ja Uusikaarlepyy itsenäistyivät omiksi kirkkoherrakunnikseen. Seuraavat kirkkoherrakunnat perustettiinkin siten vasta parisen sataa vuotta myöhemmin Ruotsin vallan lopulla. Teuva itsenäistyi tuolloin Närpiöstä omaksi kirkkoherrakunnakseen vuonna 1794. Ilmajoesta irtautunut Alavus ja Lapuasta irtautuneet Kuortane ja Töysä muodostivat vuonna 1798 itsenäisen Kuortaneen kirkkoherrakunnan.
3) Kappelien muodostuminen Kirkkoherran omaa seurakuntaa kutsuttiin emäseurakunnaksi. Yhdessä kappeliensa kanssa se muodosti pastoraatin. Kappeliseurakuntia kaitsivat kirkkoherrojen alaisina yleisesti kappalaiset. Kirkkoherrojen tai kappalaisten lisäksi pastoraatissa oli pitäjänapulaisia ja vauraiden kirkkoherrojen yksityisiä apulaispappeja. Jos pastoraattiin kuului saarnahuonekuntia, niistä huolehtivat yleisesti joko saarnaajat tai pitäjänapulaiset. 1600-luvulla alkanut lähes kaksisataa vuotta kestänyt tauko kirkkoherrakuntien perustamisessa oli Etelä-Pohjanmaalla vilkasta kappeliseurakuntien syntyaikaa. Uusia kappeleita syntyi jokilaaksojen latvavesille tai rannikkoseudun metsäalueille kielirajan tuntumaan. Pitkä kirkkomatka oli monesti työläs, ja varsinkin vainajien kuljettaminen syrjäseuduilta emäkirkon multiin oli kelirikkokausina vaivalloista. Ensin perustettiin luvatta pieni saarnahuone ja hautausmaa, sitten hankittiin sille kappelioikeudet. Vaikeudet alkoivat vasta sitten, kun oli huolehdittava rakennusvelvollisuuksista, ja kun kappalaiselle piti ruveta maksamaan palkkaa. Erimielisyydet emäkirkon papiston kanssa vahvistivat rahvaan keskuudessa kuitenkin eroamisen tarvetta. Niinpä esimerkiksi Kauhavan ja Kuortaneen erämaakylät erkanivat Lapuasta omiksi kappeleikseen 1640-luvulla. Pietarsaaren markki eli ns. Etelä-Pohjanmaan järviseutu, joka oli saanut Savosta asutukselleen täydennystä, erkani Pietarsaaresta Lappajärven kappeliseurakunnaksi vuonna 1637 ja edelleen omaksi kirkkopitäjäkseen vuonna 1812. Alajärvi itsenäistyi siitä kappeliksi vuonna 1751 ja Evijärvi vuonna 1760. Muut Järviseudun pitäjät syntyivät vasta 1800-luvulla. Joskus eri seurakuntien toisiaan lähellä sijaitsevat kylät toimivat yksissä tuumin. Niinpä Nurmon kappeli syntyi, kun Lapuaan kuuluva Yli-Nurmo ja Ilmajokeen kuuluva Ala-Seinäjoki yhdistyivät ensin omaksi saarnahuonekunnakseen vuonna 1765 ja edelleen omaksi kappelikseen vuonna 1816. Yhdistymisen motiivina olivat arvatenkin heikot tieyhteydet Seinäjoelta Ilmajoelle ja Nurmosta Lapualle. Koska Seinäjoki ja Nurmo sijaitsivat lähellä toisiaan, yhdystienä toimivat Niemistön kylän ja sitä seuranneen Paukanevan kautta Nurmon kirkolle johtaneet polut. Sittemmin Seinäjoki, joka Östermyran ruukin ansiosta kasvoi huomattavaksi teollisuuskyläksi, irtautui Nurmosta omaksi Ilmajoen pastoraattiin kuuluvaksi kappeliseurakunnakseen vuonna 1863. Tuolloin myös sen tieyhteydet Ilmajoelle olivat jo kelvolliset. Kappelihanke ei suinkaan aina ollut riitainen. Niinpä esimerkiksi Kylmäjyrä eli Kurikka ja Jalasjärvi itsenäistyivät kappeleiksi itsensä Ilmajoen kirkkoherran kehoituksesta. Lähellä kirkonkyliä sijaitsevissa sivukylissä myös omanarvon tunto saattoi olla syynä itsenäistymiseen. Ilmeisesti näin oli kysymys silloin, kun Ylistaro erosi Isostakyröstä itsenäiseksi kappeliksi vuonna 1658. Ruotsin vallan päättyessä vuonna 1809 Etelä-Pohjanmaan kirkollinen aluejako oli jo pääpiirteissään valmis. Vuonna 1865 voimaan tullut laki maalaiskuntien itsehallinnosta merkitsi kirkollisen aluejaon pohjalta nykyisten kuntien syntyä. Samalla myös kirkon merkitys paikallishallinnon toteuttajana väheni.
4) Maallisen hallinnon muodostuminen. Maallisen hallinnon muodot vakiintuivat Etelä-Pohjanmaalla 1500- ja 1600 -luvuilla kirkollisen aluehallinnon pohjalta. Keskiajan alkuvuosina Satakunnan voudit ulottivat veronkantomatkansa myös Pohjanlahden rannikolle. Sisämaassa Pohjankyrön talonpoikaisyhteisö jäi tavallaan tämän veronkantotoiminnan ulkopuolelle pääsi näin ollen itsenäisesti kehittämään olojaan. Tämä "lysti" loppui kuitenkin lyhyeen, kun kuningas Albrekt Meclenburgilainen pystytti Pohjanlahden rannikolle vuonna 1360 saksalaistyylisen linnahallinnon. Korsholman linnaa ryhdyttiin hänen toimestaan rakentamaan Merenkurkun molemminpuolisen Pohjanmaan hallinnolliseksi keskukseksi. Linnan isännät vaihtuivat kuitenkin usein eikä harvaanasuttuun maakuntaan päässyt syntymään aatelistoa, joka olisi kyennyt rajoittamaan talonpoikaista vapautta. Kuningas Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle vuonna 1523 maan hallinto muovautui uudelleen. Valtakunnan ensimmäiset keskusvirastot kuninkaan kanslia ja kamari perustettiin. Tukholma kehittyi 1500-luvulla valtakunnan pääkaupungiksi. Kruunu rupesi valvomaan kansan harjoittamaa itsehallintoa ja oikeudenhoitoa. Vuoden 1634 hallitusmuodon perusteella luotiin kollegiaalinen hallintojärjestelmä kollegioineen eli ministeriöineen. Oikeudenhoidon parantamiseksi sekä Turkuun ja sittemmin myös Vaasaan perustettiin hovioikeudet. Hallinnon kehittyessä voutien määrää lisättiin samalla kun alunperin talonpoikien edusmiehenä toimineen nimismiehen asema kruunun palvelijana korostui. Paikallishallinnossa kirkkopitäjät ja hallintopitäjät vastasivat melko tarkasti toisiaan kuitenkin niin, että joitakin raja-alueiden kyliä siirrettiin luonnollisiin yhteyksiinsä. Etelä-Pohjanmaalla oli alunperin kolme hallintopitäjää, Mustasaari, Pietarsaari ja Kyrö. 1500-luvulla hallintopitäjiä syntyi lisää niin että 1600-luvun alussa niitä oli jo yhteensä kaksitoista eli siis sama määrä kuin kirkkoherrakuntiakin: Lapväärti, Närpiö, Maalahti, Mustasaari, Vöyri, Isokyrö, Vähäkyrö (eli Alastaro), Laihia, Ilmajoki, Lapua, Uusikaarlepyy ja Pietarsaari. Hallintopitäjät jakautuivat edelleen neljänneskuntiin, joissa neljänneskuntamiehet kokosivat verot. Vuoden 1634 hallitusmuodon mukaan Etelä-Pohjanmaa kuului osana laajaan Pohjanmaan lääniin. Sen keskuspaikaksi nousi vuonna 1606 perustettu Vaasan kaupunki. 1600-luvulta alkaen Pohjanlahden rannikolle syntyi Vaasan rinnalle myös muita pieniä itsehallinnollisia kaupunkeja: Uusikaarlepyy, Kristiinankaupunki, Kokkola ja Kaskinen. Vuonna 1775 laaja Pohjanmaa jaettiin Kustaa III:n määräyksellä Oulun ja Vaasan lääneiksi. Omalla tavallaan tämä jako oli väkivaltainen, ja sitä on joskus pidetty "jarruna" Keski-Pohjanmaan myöhemmin tapahtuneelle kehitykselle.
5) Pohjanmaa suuraatelin läänitysalueena 1600-luvulla Pohjanmaa kuului ns. kiellettyihin alueisiin, joilta läänityksiä ei sopinut antaa, koska alueelta kerätyt verot oli tarkoitettu valtakunnan sotalaivaston tarpeisiin. Vuonna 1644 valtaa noussut Kristiina-kuningatar katsoi kuitenkin velvollisuudekseen palkita ansioituneita ylimyksiään läänittämällä alueita myös Pohjanmaalta. Pohjanmaa oli otollista läänitysalueeksi sen vuoksi, ettei siellä ollut aateliskartanoita. Etelä-Pohjanmaalle muodostettiin viisi suurläänitystä: Kaarleporin sekä Korsholman ja Vaasan kreivikunnat sekä Laihian, Vöyrin ja Närpiön vapaaherrakunnat. Läänitysten saajat kuuluivat valtakunnan korkeimpaan aateliin. Läänityksen saajalle annettiin valtuudet järjestellä läänitysalueensa oloja. Hän sai kantaa veroja, mutta toisaalta hänen piti vastata hallinnosta. Talonpoikien perintöoikeutta ei kuitenkaan saanut rajoitta eikä veroja korottaa. Uusia tiloja perustamalla lääninherra saattoi kuitenkin korottaa myös omia verotulojaan. Lyhyeksi jäänyt läänitysaika ei ollut yksinomaan kielteinen. Lääninherrojen voudeiksi eli hopmanneiksi saapui maakuntaan useita kyvykkäitä miehiä, joista tunnetuin lienee Juhana Forsman, Suomen historiasta tunnetun sukunsa kantaisä. Mm. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen oli hänen jälkeläisiään. Autiotiloja asutettiin, ja vilkasta asutustoimintaa harjoitettiin etenkin Kaarleporin kreivikunnassa, johon Suur-Ilmajokikin kuului. Läänitysaika oli merkittävä myös kulttuurihistoriallisesti. Seurakuntien suojelijoina kreivit tekivät huomattavia lahjoituksia kirkolle. Kustaa II Adolfin perustamasta Vaasan pedagogiosta kehittyi kreivi Gabriel Oxenstiernan toimesta huomattava oppilaitos maakuntaan. Maalaiskuntien itsehallinnosta annettu asetus astui voimaan vuonna 1865. Kolmen vuoden aikana, vuosina 1865-68, paikallishallinto siirtyi miltei kokonaan kirkolta maallikoille ja etenkin talonpojille. Uusiksi paikallishallinnon elimiksi nousivat talonpoikien johtamat kuntakokoukset. Näissä kuntakokouksissa äänioikeus perustui alunperin manttaaleihin. Se ei siis ollut yhtäläinen eikä yleinen. Yli 70 prosenttia kansasta jäi vielä kunnallisen äänioikeuden ulkopuolelle. Kaikesta huolimatta se oli tärkeä askel kohti nykyaikaista kunnallista demokratiaa. Pekka Kakkuri
URN:NBN:fi-fe200804091217
|
| © Porstua 2002 - Kaikki oikeudet pidätetään |